Giljotiini

Badenilainen giljotiini (Fallbeil)

Giljotiini (ransk. guillotine) on mekaaninen mestauslaite, jossa putoava terä katkaisee kuolemaantuomitun kaulan.

Giljotiinin isänä pidetään ranskalaista lääkäriä Joseph-Ignace Guillotinia (1738–1814), jonka mukaan se sai nykyisen nimensä. Guillotin ei keksinyt giljotiinia, sillä samalla periaatteella toimivia teloituslaitteita oli tunnettu jo vuosisatoja aiemmin, mutta hänen vaikutuksestaan se otettiin käyttöön Ranskan vallankumouksen aikana ja muodostui yhdeksi vallankumouksen tunnetuimmista symboleista. Giljotiinia käytettiin teloituksiin useissa Euroopan maissa aina 1970-luvulle saakka.

Historia

Giljotiinin tapaisia teloituslaitteita on esiintynyt jo ennen uutta aikaa; niistä ensimmäisten arvellaan olleen persialaista keksintöä. 1200-luvulla Italiassa tunnettiin mannaia-niminen teloituslaite, johon aateliset olivat oikeutettuja. Tällaisella teloitettiin vuonna 1268 Napolissa viimeinen Hohenstaufen-suvun edustaja, Schwabenin herttua Konradin, Tagliacozzon taistelun jälkeen. Britteinsaarilla käytettiin keskiajalta lähtien samanlaisia teloituslaitteita, joita kutsuttiin Englannissa nimellä Halifax Gibbet ja Skotlannissa nimellä Scottish Maiden eli neitsyt. Saksassa "esi-giljotiinista" käytettiin nimeä Fallbeil. 1700-luvulla hollantilaiset teloittivat vastaavanlaisella laitteella orjia siirtomaissaan. Ennen Ranskan vallankumousta nämä laitteet eivät kuitenkaan olleet yleisessä käytössä.

Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1791 teloittamisen yhteydessä tapahtunut kidutus kiellettiin ja kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano määrättiin kaulan katkaisuksi. Pyövelit kuitenkin tekivät usein virheitä miekalla ja kirveellä mestatessaan. Tohtori Joseph-Ignace Guillotin, Ranskan vallankumoushallinnon jäsen, kehitti ajatuksen "yksinkertaisen laitteen" rakentamisesta hoitamaan teloitukset. Näin voitaisiin taata kaikille kuolemaantuomituille samanlainen, pyövelin taidoista riippumaton, mahdollisimman nopea ja tuskaton loppu.

Lääkäri Tobias Schmidt suunnitteli ensimmäisen modernin giljotiinin. Prototyypin hyväksyi käyttöön tohtori Antoine Louis. Laitetta kutsuttiin aluksi pikku Louisoniksi, mutta sille vakiintui nopeasti nimi guillotine joka oli ideoinut ja puolustanut kuolemanrangaistuksen tekemistä tuskattomammaksi. 21. elokuuta 1792, sen ensimmäinen uhri, eräs kirjuri, menetti päänsä giljotiinissa.

Ranskan suuri vallankumous

Aikalaispiirros Ludvig XVI:n teloituksesta. Teloittaja esittelee kuninkaan katkaistua päätä kansanjoukolle.

Vallankumouksen tuoman näennäisen vapauden vaihduttua hirmuhallinnoksi giljotiini katkaisi pään jopa 30 000 ranskalaiselta, mukaan lukien kuningas Ludvig XVI, hänen puolisonsa Marie-Antoinette, vallankumousjohtajat Georges Danton ja Pierre Vergniaud (jonka viimeisiksi sanoiksi väitetään La Révolution est comme Saturne: elle dévore ses propres enfants (Vallankumous on kuin Saturnus; se syö omat lapsensa) - ja lopulta ahkerimmin kuolemantuomioita jaellut vallankumouksellinen Maximilien Robespierre. Suurin osa hirmuhallinnon uhreista tuomittiin epämääräisin perustein. Pelkästään yritys paeta Ranskasta toi monille viattomille kuolemantuomion. Levottomuuksien aikaan naisten muodissa yleistyivät giljotiiniin tuomittujen naisten teloituksessa käyttämää alusasua muistuttava mekko ja niskan paljastava nutturakampaus. Aatelisten alkaessa loppua alettiin teloittaa heidän palvelusväkeään ja palkollisiaan: vallanpitäjille oli tärkeää viihdyttää kansaa ja kiinnittää sen huomio pois todellisista ongelmista.

Vasta Napoleonin vaikutusvallan kasvu ja lopulta hänen suorittamansa sotilasvallankaappaus lopetti "verijuhlat", kuten tapahtumia ulkomailla nimitettiin ivallisesti. Sotilaallisesti ajattelevan Napoleonin mukaan ainoa inhimillinen teloitusmenetelmä oli teloitusryhmän suorittama yhteislaukaus. Ennen kaikkea näin vältyttiin kansanjoukkoja kiihottavilta verisiltä näytelmiltä, jollaiset johtivat kuolemankierteeseen hirmuvallan aikana.

Giljotiiniteloitukset eivät myöskään olleet osoittautuneet teknisesti ongelmattomaksi. Vaikka giljotiinin tarkoituksena oli tehdä teloituksesta mahdollisimman humaani, todellisuus oli usein aivan muuta: alkuaikoina giljotiinit oli usein rakennettu väärin johtuen virallisten rakennusohjeiden puuttumisesta. Terä pudotettiin usein liian matalalta, tai se oli valmistettu ala-arvoisesta metallista ja tylsyi nopeasti. Siten yksi isku ei välttämättä riittänytkään pään irrottamiseen. Toisinaan kauhistunut teloitettava pääsi liikkumaan, joten terä osuikin takaraivoon tai hartioihin. Giljotiinin alkuongelmat saatiin ratkaistua vasta 1820-luvulla, jolloin se vakiintui yksinomaiseksi teloitustavaksi Ranskassa.

Toisin kuin suosittu legenda väittää, tohtori Joseph-Ignace Guillotinia ei teloitettu giljotiinilla vallankumouksen aikana, vaan hän kuoli luonnollisen kuoleman 1814.

Myöhempi käyttö

Scottish Maiden, giljotiinin skotlantilainen edeltäjä

Modernia giljotiinia on käytetty paitsi Ranskassa, myös Ranskan siirtomaissa, sekä mm. Italiassa, Saksassa ja Ruotsissa.

Ranskassa giljotiini säilyi virallisena teloitusvälineenä 1970-luvulle asti, ja myös julkisten teloitusten perinne eli pitkään. Viimeinen julkinen giljotiiniteloitus toimeenpantiin toisen maailmansodan alla vuonna 1939, kun sarjamurhaaja Eugen Weidmann teloitettiin Versailles'n vankilan edessä. Huonosti toiminut giljotiini ja "hysteerisesti" käyttäytynyt yleisö aiheuttivat skandaalin, jonka seurauksena Ranskan presidentti Albert Lebrun kielsi julkiset teloitukset. Viimeisen kerran giljotiinia käytettiin Ranskassa 1977, kun murhasta tuomittu Hamida Djandoubi teloitettiin. Kuolemantuomio poistettiin Ranskan laista 1981.

Saksassa giljotiinin (Fallbell) käyttö yleistyi 1600-luvulta eteenpäin. Saksan keisarikunnassa (1871-1918) ja Weimarin tasavallassa (1918-1933) giljotiini ja ampuminen olivat lain määräämät viralliset teloitustavat. Kansallissosialistisessa Saksassa (1933 - 1945) teloitettiin giljotiinilla enemmän ihmisiä kuin Ranskassa suuren vallankumouksen jälkeen jakobiinien aikana. Vuosina 1938-1945 20 uutta giljotiinia rakennettiin ja asennettiin vankiloihin eri puolille Saksaa ja siihen liitettyä Itävaltaa. Giljotiinia käytettiin kriminaalivankien teloitukseen, kun taas poliittiset vangit ammuttiin, hirtettiin tai lähetettiin keskitysleireille kuolemaan. Keskimääräinen teloitusnopeus oli yksi kuolemaantuomittu kolmessa minuutissa, mutta Breslaun vankilassa väitetään teloitetun puolessatoista tunnissa jopa 75 kuolemaantuomittua. Kaiken kaikkiaan kansallissosialistisessa Saksassa arvellaan minimissään 16 000:n, todennäköisesti jopa 45 000:n kuolemaantuomitun tulleen teloitetuksi giljotiinilla.

Läntisessä Saksassa käytettiin viimeisen kerran giljotiinia 1949, jolloin murhasta tuomittu Berthold Wehmeyer teloitettiin. Samana vuonna kirjoitetusta Saksan liittotasavallan perustuslaista kuolemantuomio poistettiin. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä ja Saksan demokraattisessa tasavallassa käytettiin giljotiinia vuoteen 1961. Siellä jotkin giljotiinit olivat kuorma-auton lavalla liikuteltavaa mallia.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa giljotiinin käyttö ei koskaan yleistynyt, koska vakiokuolemantuomio oli hirttäminen. Giljotiinia ehdotettiin sähkötuolin korvaajaksi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa 1996, mutta ehdotus ei mennyt läpi.

Giljotiinia käytetään jonkin verran eläinkokeissa, lähinnä silloin kun muut tappamistavat tuhoaisivat kiinnostavan osan eläimestä.

"Elävien päiden" legenda

Ranskan vallankumouksen vuosina silminnäkijät kertoivat, että giljotiinilla teloitettujen päät saattoivat iskeä silmää tai ilmehtiä katkaisemisen jälkeen. Charlotte Cordayn pään väitettiin jopa saaneen kasvoilleen "raivostuneen ilmeen", kun päätä kansanjoukoille esitellyt teloittaja läimäytti sitä poskelle. Näiden havaintojen vuoksi alettiin epäillä, ettei giljotiini takaisikaan silmänräpäyksellistä ja tuskatonta kuolemaa. Kaulan salamannopean katkeamisen väitettiin päinvastoin aiheuttavan sen, että aivot jatkoivat toimintaansa vielä hetken teloituksen jälkeen. Hurjimpien väitteiden mukaan katkaistu pää saattoi pysyä tajuissaan jopa puoli minuuttia.

Monet lääkärit tekivät kokeita giljotiinilla teloitettujen rikollisten päillä, vielä niinkin myöhään kuin 1956, selvittääkseen näiden väitteiden todenperäisyyden. Vaikka joidenkin lääkärien mukaan heidän tutkimansa päät reagoivat esimerkiksi omaan nimeensä pari sekuntia katkaisemisen jälkeen, yleisesti uskotaan, että "ilmehtiminen" on vain katkenneiden hermojen aiheuttamaa tahdotonta lihasnykimistä. Kaulan katkaisemisen aiheuttama verenvuoto on joka tapauksessa niin voimakasta, ettei pää voisi edes teoriassa pysyä tajuissaan muutamaa sekuntia kauempaa.

Teloitusprosessi Ranskassa

20. vuosisadalla käytettiin yhtä giljotiinia, joka painoi 580 kg ja joka lähetettiin Pariisista sitä tarvitsevaan vankilaan. Se pystytettiin yön aikana sopivaan paikkaan. Juuri ennen aamunkoittoa viranomaiset menivät tuomitun selliin ilmoittamaan, että hänen vetoomuksensa on hylätty ja että hänet teloitetaan välittömästi. Hänelle annettiin sitten tunti aikaa valmistautua ja rukoilla papin kanssa. Sen jälkeen hänen kätensä sidottiin selän taakse ja paidasta leikattiin kaulus pois. Vankilan rekisteriin tehtiin viimeinen merkintä, jonka jälkeen vartijat saattoivat vangin ulos giljotiinille. Hänet sidottiin välittömästi giljotiinin alustaan, joka saman tien työnnettiin paikalleen. Giljotiinin kaulus laskettiin paikalleen ja terä pudotettiin. Koko prosessi vei aikaa vähemmän kuin kaksi minuuttia.

Tunnettuja giljotiinilla teloitettuja

• 25. huhtikuuta 1792 Nicolas-Jacques Pelletier, ensimmäinen giljotiinilla teloitettu ^lähde?
• 21. tammikuuta 1793 Ranskan kuningas Ludvig XVI
• 16. lokakuuta 1793 Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n puoliso Marie Antoinette
• 8. toukokuuta 1794 Ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier
• 28. heinäkuuta 1794 Ranskan vallankumouksen johtaja Maximilien de Robespierre
• 23. syyskuuta 1910 Viimeinen ruotsalainen kuolemaantuomittu Johan Alfred Ander mestattiin Långholmenin vankilan giljotiinilla.
• 22. helmikuuta 1922 Kuuluisa sarjamurhaaja "Siniparta" Henri Désiré Landru
• 10. tammikuuta 1934 Berliinin valtiopäivätalon tuhopoltosta syytetty Marinus van der Lubbe
• 17. kesäkuuta 1939 Viimeinen julkinen teloitus, sarjamurhaaja Eugen Weidmann
• 22. helmikuuta 1943 Hans ja Sophie Scholl sekä Christop Probst Valkoinen ruusu -liikkeestä
• 11. toukokuuta 1949 Berthold Wehmeyer Saksan liittotasavallan viimeisenä
• 10. syyskuuta 1977 Viimeinen giljotiinilla teloitettu Hamida Djandoubi

Lähteet

• Octave Aubry Ranskan suuri vallankumous, osa I

Aiheesta muualla

• The Guillotine Headquarters
• Aftonbladetin artikkeli ruotsalaisesta giljotiinista
• BBC:n artikkeli