VHS

TDK-merkkinen VHS-kasetti ja pahvinen säilytyskotelo

VHS-kasetti

Video Home System (lyh. VHS) on JVC:n kehittämä tallentavien ja toistavien videonauhurilaitteiden tallennusmuodon standardi. Se julkistettiin vuonna 1976. Osa sen keskeisistä tekniikoista on lisensoitu Sonylta – kilpailevan formaatin, Betamaxin kehittäjältä.

Funai valmisti viimeiset VHF-nauhurit heinäkuussa 2016. JVC oli ilmoittanut lopettavansa VHS-nauhureiden valmistuksen jo 2008. Videonauhureiden tilalle tulivat DVD-levyt alkaen vuodesta 1994 Sonyn kehittämänä. DVD-levystä kehitettiin kaksipuoleinen versio, ja lopulta sitä enemmän tallentava Blu-ray.

Historiaa

VHS-järjestelmä voitti kuluttajien suosiossa samankaltaiseen magneettinauhatekniikkaan perustuvat Betamax- ja Video 2000 -formaatit. Betamaxin kannattajat väittivät kuvanlaatua paremmaksi ja myös Betamax-kasetti oli kooltaan pienempi. VHS:n ansiona on kuitenkin pidetty pidempää tallennusaikaa, joka aluksi oli 120 minuuttia ja joka myöhemmin kaksinkertaistettiin 240 minuuttiin. VHS-nauhurit olivat myös edullisempia. Nämä ominaisuudet olivat kuluttajien mielestä tärkeitä. Myöhemmin ostoelokuvan suosion kasvu avasi tietä kuvanlaadultaan paremmalle DVD-levylle, vaikka kotitallennus levyille ei ollutkaan aluksi mahdollista.

2000-luvun alussa tallentavan DVD-videon, digitaalivideon ja kiintolevytallentimien yleistyminen oli lopullisesti syrjäyttämässä mekaaniselta käyttöiältään, käytettävyydeltään ja kuvanlaadultaan selvästi heikomman VHS-formaatin. Vuonna 2006 useimmat merkittävät elokuvien julkaisijat olivat lopettaneet tuotteidensa VHS-jakelun. Lokakuussa 2008 JVC ilmoitti viimeisenä lopettavansa yksinomaan VHS-formaattia käyttävien nauhureiden valmistamisen. 2010-luvulla videot ovat siirtymässä verkkoon ja siirrettävänä tallennusmuotona on Flash-muistiiin perustuvat muistitikut. Myös videokameroiden ja puhelimien, jotka usein sisältävät videokuvausmahdollisuuden, tallettavat Flash-muistipiireille.

Tekniikka

VHS-järjestelmän videokaseteissa käytetään 1/2 tuuman (12,7 mm) levyistä magneettinauhaa ja nauhanopeus PAL-televisiojärjestelmässä on 2,34 cm/s. Suurin tallennusaika on neljä tuntia E-240-kasetilla, mutta eräissä Basfin kaseteissa siihen on lisätty vielä 20 minuuttia, jolloin tulee E-260. Myös joitain E300-kasetteja oli kaupan, mutta niiden nauha oli erittäin ohutta, katkesi herkästi, eikä toiminut kaikissa nauhureissa muutenkaan luotettavasti. VHS-kasettien yhteydessä käytetyssä yleisessä E-merkinnässä viitataan kirjaimen jälkeen olevalla luvulla suoraan kasetin tallennusaikaan minuuteissa käytettävästä televisiojärjestelmästä riippuen. NTSC-järjestelmässä nauhan kulkunopeus on PAL-järjestelmää hieman suurempi, joten tätä televisiojärjestelmää käyttäviin maihin myytävien tyhjien kasettien tallennusaika on PAL-järjestelmässä jonkin verran kasetin kuoressa ilmoitettua pidempi.

VHS-järjestelmän nauhamekanismissa käytetään muista videokasettinauhureista poikkeavaa M-pujotusta, jossa nauha kiertää halkaisijaltaan 62 mm kuvarummun ympäri noin 180 asteen verran. Samaa M-pujotusta käytettiin myös Panasonicin ammattikäyttöön toteuttamassa M-formaatin videonauhureissa. Kannettaviin kameranauhureihin toteutettiin laitteistokoon pienentämiseksi noin kolmasosan verran pienempi kuvarumpu, jonka ympäri nauha kiertää lähes täyden kierroksen. Pienempiä, kämmennellä pidettäviä kameranauhureita varten kehitettiin erillinen VHS-C-kasetti, jonka tallennusaika on enimmillään vain 60 minuuttia. Pienempää C-mallin kasettia voidaan käyttää pöytänauhureissa erillisellä kasettisovittimella.

Aikaisemmin ääniraitojen hitaasta nauhanopeudesta johtuvaa nauhakohinaa vähennettiin joissakin nauhurimalleissa Dolby-kohinasuodatuksella. Myöhemmin äänen laadukkaaseen toistoon käytettiin videoraitojen sekaan tallennettavia ääniraitoja ja menetelmää nimitettiin HiFi-äänentoistoksi. Tämä tekniikka oli saatavilla hieman ennen kuin CD alkoi yleistyä Suomessa, ja sellaista nauhuria saatettiin käyttää perinteisen analogisen magneettinauhurin korvaajana. Yhtenäinen nauhoitusaika normaalinopeudella oli jopa 5 tuntia (harvinaisella E300-kasetilla) ja äänenlaatu ei kärsinyt järjestelmän mahdollistamasta puolinopeudestakaan.

Järjestelmän kehityksen kuluessa heikkoa videokuvanlaatua yritettiin parannella HQ-kuvanparannustekniikalla, jossa taajuusvasteeltaan alhaista videosignaalia korostettiin suurempien taajuuksien osalta. Tämä ei käytännössä terävöittänyt videokuvaa kovinkaan mainittavasti ja se toi usein kuvaan mukaan häiritsevästi käytetystä nauhalaadusta riippuvaisen videokohinan, joka näkyy videokuvassa rakeisuutena. Ainoastaan hyvälaatuisten, erityisesti Hifi-käyttöön suunnattujen, nauhakasettien käyttö vähensi videokuvassa esiintyvää nauhakohinaa, mikä ei kuitenkaan korjannut VHS-järjestelmän jo valmiiksi heikkoa videokuvan laatua terävämmäksi.

VHS-kasettia on myös käytetty digitaaliseen äänentallennukseen esimerkiksi ADAT-laitteessa. Samoin oli kaupan järjestelmiä jotka käyttivät tavallista videonauhuria tietokoneen tietojen varmuuskopiointiin.

Katso myös

• S-VHS
• D-VHS
• W-VHS
• VHS-C
• ED-Beta
• Betamax
• Video 2000
• Video CD
• MiniDV eli Digital Video
• Videoiden digitalisointi

Lähteet

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta VHS Wikimedia Commonsissa

• Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). (Suom. Veli-Pekka Ketola) Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4 Suomi