Lähdekoodi sivulle Latinankielinen kirjallisuus

{{hyvä}}
[[Tiedosto:VaticanVergilFol045v046rAeneasAndSibyl.jpg|pienoiskuva|300px|Katkelma [[Vergilius|Vergiliuksen]] ''[[Aeneis]]''-eepoksesta 400-luvulla tuotetussa [[koodeksi]]ssa]]

'''Latinankielinen kirjallisuus''' sai alkunsa [[Rooman valtakunta|antiikin Roomassa]] noin vuonna 240 eaa. ja se jatkuu jossain määrin vielä nykypäivänäkin. [[Latina]]nkielisen kirjallisuuden historia voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: [[Antiikki|antiikin]] Rooman kirjallisuuteen, [[Keskiaika|keskiajan]] latinankieliseen kirjallisuuteen ja [[Uusi aika|uuden ajan]] latinankieliseen kirjallisuuteen. Kaikkien näiden aikakausien kirjallisuudella on selvästi omat erikoispiirteensä.

Roomalaisen kirjallisuuden syntyyn vaikutti ratkaisevasti [[antiikin Kreikan kirjallisuus]]. Kreikkalaisesta kirjallisuudesta omaksuttujen tyylilajien ja teemojen rinnalla roomalaisten omat innovaatiot jäivät suhteellisen vähäisiksi. Koska antiikin kulttuuriperintö on kuitenkin välittynyt myöhemmille Länsi-Euroopan kansoille juuri roomalaisten kautta, roomalaisen kirjallisuuden jälkivaikutus on ollut huomattava.

Koska latina säilyi länsimaisen sivistyksen kielenä ja Euroopan ''[[lingua franca]]na'' myös Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen, lähes kaikki kirjallisuus laadittiin edelleen latinaksi. Keskiajalta säilyneen latinankielisen kirjallisuuden määrä ylittää selvästi sekä antiikin aikaisen latinankielisen että keskiaikaisen muunkielisen kirjallisuuden määrän.<ref name="Brockhaus">Stiene & Stohlmann 2002.</ref> Vasta uudella ajalla latinan merkitys alkoi jatkuvasti kaventua niin, että nykyään se on enää harvojen harrastus. Vaikka uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää juuri synnykään, monia teoksia edelleen käännetään latinaksi, hyvänä esimerkkinä [[Tuomo Pekkanen|Tuomo Pekkasen]] vuonna 1986 kääntämä latinankielinen [[Kalevala]].

== Antiikin Rooman kirjallisuus ==
{{Antiikin Rooma}}

Antiikin Rooman kirjallisuus voidaan jakaa erilaisiin kehitysvaiheisiin. Perusteltuja jaottelutapoja on monia, mutta seuraavassa esitetty jaottelu on melko perinteinen.<ref>Tässä osiossa esitetty kirjallisuuden kausien jaottelu samoin kuin kirjailijoiden elinajat seuraavat pääpiirteissään Oksalaa (1998). Ellei muuta mainita, kaikki muutkin tässä osiossa esitetyt tiedot ovat tarkistettavissa samasta lähteestä.</ref>

=== Esikirjallinen kausi (240 eaa. asti) ===
[[Tiedosto:Lapis-niger.jpg|pienoiskuva|left|160px|[[Forum Romanum]]ilta löydetty [[Lapis Niger]], vanhimpia tunnettuja latinankielisiä [[Piirtokirjoitus|piirtokirjoituksia]] (noin 550-luku eaa.). Tekstissä kielletään loukkaamasta erästä pyhättöä.]]

Italian niemimaalla ei tunnettu [[kirjoitustaito]]a ennen kuin 700-luvulla eaa. [[kreikkalainen kirjaimisto]] levisi sinne. Roomalaiset omaksuivat sen todennäköisesti [[Etruskit|etruskien]] välityksellä ja kehittivät siitä ajan mittaan [[latinalaiset kirjaimet]].<ref>[http://search.eb.com/eb/article-53650 Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "alphabet", sivu 14 (Etruscan alphabet)] Luettu 12.2.2007.</ref> Aluksi kirjoitusta käytettiin ainoastaan käytännön tarpeisiin, esimerkiksi 450 eaa. syntyneiden [[Kahdentoista taulun lait|kahdentoista taulun lakien]] muistiin merkitsemiseen. Tämän takia aikakautta kutsutaankin roomalaisen kulttuurin esikirjalliseksi kaudeksi.

Tuonakin aikana oli silti tiettyjä esikirjallisia perinteitä, joilla oli merkitystä roomalaisen kirjallisuuden myöhemmälle kehitykselle. Roomalaisilla oli oma runomitta, ns. [[saturninen mitta]] (''versus Saturninus''), joka ei perustunut tavujen kestoon kuten kreikkalaiset mitat, vaan luultavasti niiden lukumäärään. Kansanomaista suullista runoutta harrastettiin muun muassa sadonkorjuujuhlissa, joissa esitettiin pilkkasäkeitä (''[[Fescennini versus]]''). Näytelmätaidekaan ei ollut täysin tuntematonta: [[Oskit|oskilaisesta]] [[Atella]]n kaupungista lähtöisin oleva [[atellaani]] (''fabula Atellana''), rivo farssinäytelmä, omaksuttiin noin vuoden 300 eaa. tienoilla.<ref>Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusanat "saturninen mitta", "Fescennini (versus)" ja "atellaani".</ref><ref>Oksala 1998, 115–117.</ref>

=== Esiklassinen kausi (240–80 eaa.) ===

[[Antiikin Kreikan kulttuuri|Kreikkalaisen kulttuurin]] vaikutus Roomassa voimistui 200-luvulla eaa. ja se johti lopulta myös paikallisen kirjallisuuden syntymiseen. Latinankielisen kirjallisuuden historia aloitetaan perinteisesti vuodesta 240 eaa., jolloin [[Livius Andronicus]] esitytti Roomassa ensimmäisen kerran kreikkalaisia näytelmiä latinaksi. Hän myös käänsi [[Homeros|Homeroksen]] ''[[Odysseia]]n'' latinaksi saturnista mittaa käyttäen. Kreikkalaisvaikutuksen merkitystä kuvaa hyvin se, että itse Livius Andronicus, latinankielisen kirjallisuuden "isä", oli kreikkalaissyntyinen.

Vaikka roomalainen kirjallisuus oli nyt syntynyt, latinalaisen kirjakielen kehittymättömyys rajoitti oman kielen käyttöä vielä pitkään. Esimerkiksi historiankirjoitus oli Roomassa aluksi puhtaasti kreikankielistä. Niinpä Rooman ensimmäinen historioitsija, [[Quintus Fabius Pictor]] (s. n. 254 eaa.), kirjoitti teoksensa kreikaksi. Vasta [[Cato vanhempi|Marcus Porcius Caton]] (234–149 eaa.) historiateos ''Origines'' oli laadittu latinaksi.

Latinankielisen kirjallisuuden alkutaipaleen merkittävimpiin nimiin kuuluvat runoilijat [[Naevius]] (n. 270–201 eaa.), joka loi ensimmäisen roomalaisen [[Eepos|eepoksen]] ''Bellum Poenicum'' (Puunilaissota) saturnista mittaa käyttäen, ja [[Ennius]] (239–169 eaa.), joka eepoksessaan ''Annales'' siirtyi kreikkalaisperäiseen [[heksametri]]in. Kyseinen teos piti Rooman kansalliseepoksen asemaa [[Vergilius|Vergiliuksen]] ''[[Aeneis|Aeneiksen]]'' julkaisemiseen asti.

Eeppisen runouden ohella [[Draama|näytelmäkirjallisuus]] saavutti Roomassa jo varhain vahvan jalansijan. ''Fabula Atellanan'' rinnalle tuli nyt ''fabula palliata'', kreikkalaisen ns. [[Uusi komedia|uuden komedian]] jäljitelmä. Sen vaikutuksesta syntynyttä roomalaista komediaa kutsuttiin nimellä ''fabula togata'', Enniuksen luomaa roomalaistyylistä [[tragedia]]a taas nimellä ''fabula praetexta''. Rooman merkittävimpien tragediarunoilijoiden sanotaan olleen [[Pacuvius]] (n. 220–130 eaa.) ja [[Accius]] (n. 170–85 eaa.). Heidän teoksistaan ei ole kuitenkaan säilynyt kuin joitakin fragmentteja. Kuuluisimmat näytelmäkirjailijat olivat [[Plautus]] (n. 250–184 eaa.) ja [[Terentius]] (n. 195–159 eaa.), jotka tekivät latinankielisiä sovituksia kreikkalaisista komedioista.

Esiklassisella kaudella syntyi myös [[roomalainen satiiri]], jonka tarkka alkuperä on epäselvä. Monet antiikin aikaiset kirjallisuudentutkijat, mm. [[Quintilianus]], pitivät sitä puhtaasti roomalaisena kirjallisuudenlajina, jolle ei ollut suoria kreikkalaisia esikuvia. Kyse oli eräänlaisesta heksametrimittaisesta [[pakina]]sta, jonka ei välttämättä tarvinnut olla satiirinen sanan nykyisessä mielessä. Jo Ennius oli kirjoittanut tällaisia satiireja, mutta ensimmäisenä merkittävänä satiirikkona pidetään [[Gaius Lucilius]]ta (n. 180–102 eaa.), jonka tuotannosta tosin on säilynyt vain n. 1300 säettä.<ref>Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "satiiri".</ref><ref>Oksala 1998, 124–125.</ref>

=== Klassinen kausi (80 eaa.–14 jaa.) ===

Ajan mittaan latinankielisen kirjallisuuden kehitys kiihtyi. Kirjakieli hioutui ja teoksia ei vain syntynyt yhä enemmän, vaan ne myös edustivat yhä useampaa kirjallisuudenlajia. Viimein ensimmäisellä vuosisadalla eaa. lähes kaikki kreikkalaisen kirjallisuuden lajit olivat jo edustettuina latinan kielellä. Myös tason katsotaan nousseen niin, että latinankielisen kirjallisuuden historian tätä vaihetta kutsutaan "klassiseksi" tai "kultaiseksi" kaudeksi. Kausi jaotellaan usein vielä tarkemmin toisaalta tasavallan loppuaikaan (80–30 eaa.), toisaalta Augustuksen aikaan (30 eaa.–14 jaa.). Monet varaavat nimityksen "kultainen kausi" ainoastaan jälkimmäiselle. Kirjallisuuden nauttiman arvostuksen kannalta myös ns. hopea-aika (14–120) voitaisiin sisällyttää klassiseen kauteen, mutta näin ei yleensä tehdä koska kieli ja tyyli olivat tuolloin jo jonkin verran muuttuneet.<ref>Oksala 1998, 114.</ref>

==== Tasavallan loppuaika (80–30 eaa.) ====
[[Tiedosto:Marcus Tullius Cicero.jpg|pienoiskuva|left|180px|Cicero]]

Tasavallan loppuajan huomattavimpia kirjailijoita oli [[Cicero]] (106–43 eaa.). Hänen laaja [[proosa]]tekstien tuotantonsa sisälsi filosofisia tutkielmia, puheita, puhetaidon teoriaa koskevia teoksia sekä kirjeitä. Cicero kehitti aktiivisesti latinan kieltä muun muassa luomalla uudissanoja monille abstraktikäsitteille, jotka latinasta vielä puuttuivat.<ref>Uudissanat: Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "Cicero" (s. 102).</ref> Se, että filosofiasta kirjoittaminen latinaksi tuli ylipäänsä mahdolliseksi, oli pitkälti juuri Ciceron ansiota.

Toinen jälkivaikutukseltaan huomattava kirjailija oli [[Julius Caesar]], [[Gallia]]n valloittaja. Caesarin tunnetuimmat teokset, ''[[Gallian sota (kirja)|Gallian sota]]'' (''Commentarii de bello Gallico'') ja ''Commentarii de bello civili'' (Kansalaissota), ovat selkeää asiaproosaa. Kieleen ja tyyliin liittyviä näkemyksiään Caesar esitteli teoksessaan ''De analogia'' (Kielen lainalaisuudesta), jossa hän muun muassa puolsi sanaston rajoittamista ja normalisointia. ''Gallian sodassa'' hän itse näytti tästä esimerkkiä: teoksessa ei käytetä kuin noin 1500 eri sanaa.<ref>Oksala 1998, 130.</ref> Ciceron ja Caesarin kieli nousi myöhemmin niin suureen arvoon, että termi "klassinen latina" on joskus varattu vain sitä varten.

Muista proosakirjailijoista mainitsemisen arvoisia ovat [[Terentius Varro|Varro]] (116–27 eaa.), jonka kasvatusohjelmasta (''[[Vapaat taiteet|septem artes liberales]]'') tuli keskiajan koulutusjärjestelmän perusta, ja [[Sallustius]] (86–35 eaa.), yksi Rooman tärkeistä historioitsijoista. [[Cornelius Nepos|Cornelius Nepoksen]] (n. 99–24 eaa.) elämäkertakokoelma ''De viris illustribus'' (Kuuluisista miehistä) on niin ikään ollut paljon luettu teos nykyaikaan saakka.

Myös latinankielinen runous kehittyi tasavallan loppuaikana, mistä ansio kuuluu paljolti [[Catullus|Catullukselle]] (n. 84–54 eaa.) ja hänen piirilleen, ns. [[Neoteerikot|neoteerikoille]] (kreikkaa, "uudet runoilijat"). Vanhan ja raskaan, esimerkiksi Enniuksen edustaman isänmaallisen epiikan sijaan he halusivat luoda henkevää ja taidokasta runoutta. Innoituksensa he saivat etenkin aleksandrialaiselta [[Kallimakhos|Kallimakhokselta]]. Catullus on neoteerikoista ainoa, jonka tuotanto on säilynyt nykypäiviin asti. Antiikin aikana Catullusta arvostettiin etenkin hänen mytologisaiheisten pienoiseepoksiensa takia, nykyaikana taas tunnetuimpia lienevät hänen lyhyemmät lyyriset runonsa ja [[epigrammi]]nsa, joiden aihepiiri vaihtelee rakkauslyriikasta pilkkasäkeisiin.

Myös toinen runouden haara, [[opetusrunous]], otti näinä aikoina huomattavia edistysaskelia. Tässä yhteydessä on mainittava ennen kaikkea [[Lucretius]] (n. 95–55 eaa.), joka kuusi kirjaa käsittävässä runoelmassaan ''[[Maailmankaikkeudesta (Lucretius)|Maailmankaikkeudesta]]'' (''De rerum natura'') esitteli roomalaisille [[Epikurolaisuus|epikurolaista filosofiaa]].

==== Augustuksen aika (30 eaa.–14 jaa.) ====

Erityisen kukoistava kausi roomalaisen kirjallisuuden historiassa oli keisari [[Augustus|Augustuksen]] aika. Tämä ei johtunut vain kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, vaan myös ulkoisista olosuhteista. Siinä missä tasavallan loppuaikaa olivat leimanneet sisällissodat ja yleinen rauhattomuus, Augustuksen aikana alkanut rauha (''[[pax Romana]]'') loi uudenlaisen, optimistisen ilmapiirin. Vaikutusta oli myös sillä, että keisari otti – ei vähiten propagandistisista syistä – kulttuurin keskeiseksi osaksi politiikkaansa: Augustus muun muassa perusti [[Palatium]]ille [[Apollon]] temppelin, johon liittyneestä kirjastosta tuli kirjallisen elämän keskus. Merkitystä oli myös Augustuksen ystävällä [[Gaius Maecenas|Maecenaalla]], joka tuki kirjailijoita niin huomattavilla rahasummilla, että hänen nimestään on johtunut nykykieliin sana "[[mesenaatti]]".

[[Tiedosto:RomanVirgilFolio001rEclogues.jpg|thumb|220px|Vergiliuksen ''Bucolican'' alku 400-luvun käsikirjoituksessa (Cod. Vat. Lat. 3867)]]

Eniten kukoistanut kirjallisuuden ala Augustuksen ajalla oli runous. Sisällöltään se oli osittain kovin aatteellista, sillä Augustuksen hallintoa ja Rooman suuruutta ylistettiin yhtä estoitta kuin rauhan siunauksiakin. Pohjois-Italiasta kotoisin ollut [[Vergilius]] (70–19 eaa.) loi Rooman kansalliseepoksen ''[[Aeneis|Aeneiksen]]'', jonka piti ylittää kreikkalaisten ''[[Ilias]]'' ja ''[[Odysseia]]''. Teoksen myöhempää arvostusta ei mitenkään vähentänyt se, että Vergilius itse piti sitä viimeistelemättömänä ja kuolinvuoteellaan vaati sen tuhoamista. Vergiliuksen muusta tuotannosta nousevat esille nelikirjainen opetusruno ''[[Georgica]]'' (Maanviljelijän työt) sekä runokokoelma ''[[Paimenlauluja]]'' (''Bucolica'', myös ''Eclogae''), ensimmäinen latinankielinen teos [[Theokritos|Theokritoksen]] edustaman [[Paimenrunous|paimenrunouden]] alalta.

Toinen Augustuksen ajan suuri runoilija oli [[Horatius]] (65–8 eaa.), joka harrasti ennen kaikkea lyriikkaa ja satiireja. Hänen esikuviaan olivat muun muassa [[Arkhilokhos]], [[Alkaios]] ja [[Pindaros]], joita hän ei kuitenkaan vain jäljitellyt, vaan joiden teemoja hän jatkoi itsenäisesti. Augustuksen toimintaa hän ylistää ennen kaikkea ns. roomalaisoodeissaan. Horatiuksen tuotanto sisälsi myös runokirjeitä, joista erityisesti ''[[Ars poetica]]'' (Runousoppi) vaikutti myöhemmin voimakkaasti runouden teoriaan.

[[Tiedosto:Publius Ovidius Naso.jpg|left|pienoiskuva|160px|Ovidius Anton von Wernerin maalauksessa]]

Kolmas ja nuorin tuon ajan kuuluisimmista runoilijoista oli [[Ovidius]] (43 eaa.–n. 17 jaa.). Hän edusti jo uutta sukupolvea, joka otti rauhan itsestäänselvyytenä eikä enää välittänyt aatteellisesta paatoksesta. Hänen elämäniloiseen tuotantoonsa lukeutuu muun muassa rakkauselegioiden kokoelma ''[[Amores]]'' sekä humoristiset opetusrunot ''[[Rakastamisen taito]]'' (''Ars amatoria'') ja ''[[Rakkauden parannuskeinot]]'' (''Remedia amoris''). Ovidiuksen pääteos on kuitenkin vakavampi ''[[Muodonmuutoksia]]'' (''Metamorphoseon libri XV''), 15 kirjaa käsittävä sarja mytologisia muodonmuutoksiin liittyviä tarinoita, esimerkiksi kertomus [[Filemon ja Baukis|Filemonista ja Baukiksesta]].

Catulluksen ja muiden Roomassa aloittama [[elegia]]runous kehittyi ajan mittaan yhä enemmän omaan suuntaansa, niin että [[Roomalainen elegia|roomalaista elegiaa]] voidaan oikeastaan luonnehtia omaksi kirjallisuudenlajikseen. Siinä missä kreikkalaisen elegian aihepiiri vaihteli suurestikin, Roomassa sen aiheeksi vakiintui rakkaus. Ovidiuksen ohella nimekkäimmät elegikot olivat tuliseksi luonnehdittu [[Propertius]] (n. 50–15 eaa.) ja tyynempi [[Tibullus]] (n. 50–19 eaa.). Tibullus liitti erääseen teokseensa naisrunoilija [[Sulpicia|Sulpician]] muutamia runoja. Sen ansiosta osa Sulpician tuotannosta on säilynyt.<ref name="vallejo">{{Kirjaviite | Tekijä = Vallejo, Irene | Nimeke = Papyrus : Kirjan katkeamaton tarina| Vuosi = 2021| Luku = | Sivu =550–555 | Julkaisupaikka =Helsinki | Julkaisija = Kustantamo S&S| Suomentaja = Taina Helkamo| Isbn = 978-951-52-5194-7| Viitattu = 4.7.2023 }}</ref>

Proosakirjallisuus jäi Augustuksen ajalla pitkälti runouden varjoon. Sen nimekkäin edustaja [[Livius]] (59 eaa.–17 jaa.) esitteli laajassa, mutta vain osittain säilyneessä teoksessaan ''[[Ab urbe condita (kirja)|Ab urbe condita]]'' Rooman historian sen perustamisesta lähtien. Erityisalojen kirjallisuuden saralta mainittakoon [[Vitruvius]], jonka käsikirja ''De architectura'' (Arkkitehtuurista) on antiikin arkkitehtuurin teorian tärkein säilynyt lähde.

=== Jälkiklassinen kausi (14–120) ===
[[Tiedosto:Seneca.jpg|thumb|150px|Lucius Annaeus Seneca]]

Augustuksen ajan jälkeenkin syntyi edelleen merkittävää kirjallisuutta, mutta olosuhteet olivat jo muuttuneet sen verran, että on tapana puhua jälkiklassisesta tai "hopeisesta" kaudesta. Ennen kaikkea tyylissä tapahtui huomattava murros: Ciceron tavoitteleman hillityn tasapainoisuuden sijaan ihanteeksi nousivat nyt vaihtelu, kontrastit ja iskevyys. Proosan asema voimistui jälleen, mutta samalla proosan ja runouden välinen raja hälveni, niin että proosassa alettiin käyttää yhä enemmän runokielen tehokeinoja.

Hyvä esimerkki hopea-ajan tyylistä on [[Seneca nuorempi|Senecan]] (n. 5 eaa.–65 jaa.) tuotanto. Hän kirjoitti dialogeja ja esseitä, joissa hän esitteli [[Stoalaisuus|stoalaista filosofiaa]] tiiviillä, [[Aforismi|aforismeilla]] höystetyllä kielellä. Toisaalta hänen muuhun tuotantoonsa sisältyi myös runomittaisia tragedioita, joiden dialogeissa on hyödynnetty retoriikasta tuttuja tehokeinoja.

Erityisen kiinnostavaa oli [[romaani]]kirjallisuuden kehitys. Romaani oli koko antiikin aikana melko marginaalisessa asemassa, ja kreikkalaiset romaanit olivat enimmäkseen taiteellisesti kunnianhimotonta viihdekirjallisuutta.<ref>Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "romaani".</ref> Nyt kuitenkin [[Petronius]] (n. 20–66) loi ''[[Satyricon]]in'', antiikin luultavasti tunnetuimman romaanin. Teos on säilynyt vain katkelmina, joista kuuluisin kulkee nimellä ''Trimalkion pidot''. Petroniuksen esikuvana eivät olleet niinkään kreikkalaiset romaanit, vaan kyseessä on varsin omaperäinen konseptio, jossa on myös vaikutteita muista kirjallisuudenlajeista, etenkin [[Menippolainen satiiri|menippolaisesta satiirista]].

[[Tiedosto:Plinyelder.jpg|left|pienoiskuva|180px|Plinius vanhempi]]

Perinteisempiä proosakirjallisuuden aloja edustivat yleisoppinut [[Plinius vanhempi]] (23–79), joka kokosi valtavan tietomäärän teokseensa ''[[Naturalis historia]]'' (Luonnonhistoria), ja hänen sisarenpoikansa [[Plinius nuorempi]] (n. 61–112), jolta on säilynyt puheita ja kirjeitä. Tunnetuimmassa kirjeessään hän esittää oman silminnäkijäkertomuksensa [[Vesuviuksen tulivuorenpurkaus 79|Vesuviuksen purkauksesta]], joka tuhosi [[Pompeji]]n. Ammattikirjallisuutta syntyi yhä enemmän. Niinpä esimerkiksi [[Columella]] kirjoitti laajan maanviljelysoppaan ''De re rustica'' (12 kirjaa, joista yksi runomittainen) sekä [[Aulus Cornelius Celsus|Celsus]] monialaisen tietoteoksen nimeltä ''Artes'', josta on säilynyt ainoastaan lääketiedettä käsittelevä osuus.<ref>Columella ja Celsus: Castrén & Pietilä-Castrén 2000, ao. hakusanat.</ref> [[Quintilianus]] (n. 35–100) kirjoitti teoksessaan ''[[Puhujan kasvatus]]'' (''Institutio oratoria'') puhetaidon teoriasta ja hän arvioi aiempien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden merkitystä. Jälkiklassisen kauden proosakirjailijoista erityismaininnan ansaitsee [[Tacitus]] (n. 55–117), jota on sanottu Rooman sekä tieteellisesti että taiteellisesti merkittävimmäksi historioitsijaksi.<ref>Oksala 1998, 170.</ref>

[[Tiedosto:Gaius Cornelius Tacitus.jpg|pienoiskuva|180px|Tacitus]]

Runouden alalla hopea-aika tuotti kaksi huomattavaa satiirikkoa: [[Hispania]]sta kotoisin oleva [[Martialis]] (n. 40–104) kirjoitti satiirisia epigrammeja enimmäkseen arkipäiväisistä aiheista, kun taas [[Juvenalis]] (n. 55–130) loi katkeransävyistä yhteiskuntasatiiria. Muut tuon ajan runsaslukuisista runoilijoista eivät ole nykyään kovin kuuluisia, sillä he keskittyivät pitkälti jäljittelemään klassisen kauden suurta kolmikkoa: Vergiliusta, Horatiusta ja Ovidiusta. Esimerkiksi [[Persius]] (34–62) kirjoitti satiireja Horatiuksen hengessä ja [[Calpurnius Siculus]] sepitti Vergiliuksen esikuvan mukaisia paimenrunoja. [[Silius Italicus]] (n. 26–101) loi Vergiliuksen tyyliin eepoksen ''Punica'' [[Hannibal]]in sodasta. [[Lucanus]] (39–65) eepoksessaan ''Pharsalia'' (Farsaloksen taistelu) eli ''Bellum civile'' (Kansalaissota) asettui [[Julius Caesar|Caesarin]] sijaan [[Pompeius|Pompeiuksen]] puolelle, minkä takia hänet pakotettiin tekemään itsemurha. Poliittisesti vähemmän tulenarkoja mytologisia aiheita käsittelivät muun muassa eepikot [[Statius]] (45–96) ja [[Valerius Flaccus]]. Hopea-ajalla vaikutti myös [[Phaedrus (fabulisti)|Phaedrus]] (n. 15 eaa.–50 jaa.), joka teki runoversioita [[Aisopos|Aisopoksen]] nimiin pannuista [[Faabeli|proosafaabeleista]].

=== Myöhempi keisarikausi (120–500) ===

Myöhempi keisarikausi oli huomattava murroskausi: klassisesta antiikista alettiin jo siirtyä kohti [[keskiaika]]a. Perinteisen antiikin kirjallisuuden paras luomisvaihe oli auttamattomasti ohi, ja kirjallinen toiminta oli suureksi osaksi taaksepäin suuntautunutta perinnön vaalimista. Samalla kuitenkin [[Kristinusko|kristityt]] kirjailijat loivat perustukset tulevalle kehitykselle ja keskiajan kulttuurille.

Myös latinan kielen ja tyylin kehitys jatkui. Monet kirjailijat kylläkin pyrkivät pitäytymään klassisessa kirjakielessä – siitäkin huolimatta, että ero puhuttuun kieleen oli jo varhaisemmalla keisarikaudella ollut huomattava, ja myöhemmällä keisarikaudella ero oli vain kasvanut. Kuitenkin kristillinen kirjallisuus oli usein huomattavan lähellä puhekieltä, sillä kirkkoisät halusivat levittää sanomaansa mahdollisimman tehokkaasti kansan pariin. Tätä kansankieltä kutsutaan vieläkin yleisesti "[[vulgaarilatina]]ksi", mutta nykyään termiä ei pidä enää ymmärtää arvoväritteiseksi.

Toinen jo aiemmin alkanut kehitys, joka saavutti myöhemmällä keisarikaudella huippunsa, oli se että yhä useammat latinan kielellä kirjoittaneet kirjailijat olivat kotoisin muualta kuin Roomasta tai Italiasta. Tämä heijastaa roomalaisen kulttuurin yhä vahvempaa juurtumista provinsseihin ja latinan nousua koko läntisen Euroopan yleiskieleksi.

[[Tiedosto:Tertullian.jpg|pienoiskuva|180px|[[Tertullianus]]]]

Myöhemmän keisarikauden alussa 100-luvulla vaikutti voimakas arkaisoiva suuntaus, jossa tyylillisiksi esikuviksi nostettiin esiklassisen kauden kirjailijat. Suuntaus vertautuu löyhästi kreikkalaisessa kirjallisuudessa samaan aikaan vallinneeseen ns. [[Toinen sofistiikka|toiseen sofistiikkaan]]. Tähän aikaan vaikutti muun muassa [[Aulus Gellius]] (n. 123–165), jonka teos ''[[Attikan öitä]]'' (''Noctes Atticae'') sisältää runsaasti tietoja ja poimintoja varhaisemmasta kirjallisuudesta. [[Suetonius]] (n. 69–140) kirjoitti tunnetun kokoelman elämäkertoja Rooman keisareista (''[[De vita Caesarum]]''). Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta, samoin kuin puhetaidon opettaja [[Fronto]] (n. 100–166) sekä puhuja, filosofi ja kirjailija [[Apuleius]] (n. 123–190). Jälkimmäisen käsialaa on ensimmäinen kokonaisena säilynyt latinankielinen romaani ''[[Kultainen aasi]]'' (''Metamorphoses''). Ensimmäisiin merkittäviin kristittyihin kirjailijoihin kuului niin ikään afrikkalaissyntyinen [[Tertullianus]] (n. 155–230), joka teki arvokasta työtä latinankielisen kristillisen terminologian luomisessa.<ref>Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "Tertullianus".</ref>

[[Tiedosto:Codex Bezae - Latin Luke 23-47-24-1 (The S.S. Teacher's Edition-The Holy Bible - Plate XXVI).jpg|pienoiskuva|left|180px|Osa latinankielisen [[Raamattu|Raamatun]] käsikirjoitusta 500-luvulta.]]

Rooman valtakuntaa koetellut [[200-luvun kriisi]] tukahdutti kirjallisen toiminnan käytännössä kokonaan, mutta 300-luvulla kirjallisuus elpyi taas. [[Lactantius]] (n. 250–320) kirjoitti muun muassa ensimmäisen latinankielisen yleisesityksen kristinuskosta (''Divinae institutiones'', Uskonoppi). Teoksen hienostuneen tyylin ansiosta renessanssin humanistit kutsuivat kirjoittajaa "kristityksi Ciceroksi". [[Dalmatia]]sta kotoisin ollut [[Hieronymus]] (n. 348–420) piti hänkin Ciceroa tyylillisenä esikuvanaan, mutta hänen raamatunkäännöksensä ([[Katolinen kirkko|katolisessa kirkossa]] vieläkin virallisessa asemassa oleva ''[[Vulgata]]'') on paremman ymmärrettävyyden nimissä laadittu kansankielellä. Kirkkoisistä ehkä vaikutusvaltaisin oli [[Augustinus]] (354–430, kotoisin Pohjois-Afrikasta). Kaunokirjalliselta kannalta hänen kiinnostavimpia teoksiaan on ''[[Tunnustukset|Confessiones]]'' (Tunnustukset), jossa on antiikin kirjallisuudelle harvinaista psykologista otetta.

Kristillisen runouden ja kirkkolaulun ensimmäisiä merkittäviä nimiä olivat [[Ambrosius]] (n. 337–397, kotoisin [[Germania]]sta) ja [[Prudentius]] (n. 348–410, kotoisin [[Hispania]]sta). Gallialaissyntyinen runoilija [[Ausonius]] (n. 330–397) käsitteli vielä maallisia aiheita, mutta hänenkin tuotannossaan on jo havaittavissa siirtyminen kohti keskiajan aksentoivia runomittoja. "Pakanallinen" perinne jäikin yhä enemmän kristillisen kirjallisuuden varjoon. Perinteisen latinankielisen historiankirjoituksen viimeisenä suurena edustajana pidetään Syyriasta kotoisin ollutta, kreikkaa äidinkielenään puhunutta [[Ammianus Marcellinus]]ta (n. 330–395). Kristittyä filosofia [[Boëthius]]ta (n. 480–524) kutsutaan usein "viimeiseksi roomalaiseksi" tyylillisesti loistavan latinansa sekä perinteisiä roomalaisia arvoja korostaneiden kirjoitustensa ansiosta.

== Keskiajan latinankielinen kirjallisuus (500–1500) ==

[[Kansainvaellusaika|Kansainvaellusten]] aiheuttama sekasorto, joka 400-luvulla johti Rooman valtakunnan hajoamiseen, ei täysin lamaannuttanut kirjallista toimintaa eikä myöskään aiheuttanut välitöntä muutosta kirjakielessä. Latina säilyi lähes kautta keskiajan kirjakielenä ja hallinnollisena kielenä, vaikka kansan puhumat murteet kehittyivät ajan mittaan itsenäisiksi kieliksi ([[Italian kieli|italia]], [[Ranskan kieli|ranska]], [[Espanjan kieli|espanja]], jne.). Latinan asema jopa vahvistui siinä mielessä, että se levisi kauas muinaisen Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle – kaikkialle sinne, minne katolinen kirkko ulotti valtansa, lopulta Suomeenkin asti.<ref>Kallela & Paananen & Palmén 1999, 151–152.</ref> Tämä on yksi syy sille, että keskiajalta on säilynyt jopa enemmän latinankielistä kirjallisuutta kuin antiikin ajalta.

[[Tiedosto:Scriptorium-monk-at-work.jpg|pienoiskuva|180px|Munkki kopioimassa käsikirjoituksia]]

Keskiajalla kirjallisen perinnön vaaliminen oli pitkälti kirkonmiesten harteilla. Munkit kopioivat luostareiden "kirjoituspajoissa" (''scriptorium'') antiikin aikaisia käsikirjoituksia ja myös käänsivät kreikkalaisia teoksia latinaksi. Kreikantaitajien määrä näet hupeni, joten ainakin tärkeimmistä teoksista piti saada latinankieliset versiot. Ennen kaikkea keskityttiin kirkkoisien ja filosofien teksteihin, mutta myös muuta klassista perinnettä vaalittiin jossain määrin. Myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla tehdyt valinnat siitä, mikä oli kopioimisen arvoista ja mikä ei, ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, mitä antiikin kirjallisuudesta on säilynyt nykyaikaan. Monet [[palimpsesti]]t tarjoavat hyviä esimerkkejä siitä, miten jokin "pakanallinen", tarpeettomaksi katsottu teksti on korvattu kristillisellä.

Perinteisten tyylilajien rinnalle keskiajalla nousi uusia, esimerkiksi [[Hagiografia|pyhimysten elämäkerrat]], joilla on joskus romaanimaisia piirteitä, ja uskonnolliset näytelmät ([[miraakkeli]]t ja [[mysteeri]]t), jotka saivat alkunsa [[trooppi (musiikki)|troopeista]] eli messussa lauletuista, usein dialogimuotoisista säkeistöistä. Mysteerien aihepiiri liittyi yleensä Raamattuun, miraakkelit puolestaan kertoivat pyhimysten elämästä ja ihmeteoista. Myös runous muuttui: rytmin perustaksi tuli tavujen pituuksien sijaan sanapaino, ja uutena tehokeinona yleistyi aiemmin harvinainen [[loppusointu]] eli riimi.<ref>Näytelmistä katso Heiskanen-Mäkelä 1989, 39–40, runoudesta Heiskanen-Mäkelä 1989, 34.</ref>

=== Varhaiskeskiaika ja karolinginen renessanssi ===

Myöhäisantiikin aikana alkanut, aiempaa perintöä kokoava toiminta jatkui myös varhaiskeskiajalla, jolloin syntyi monia uusia historiateoksia ja ensyklopedioita. Mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi historioitsijat [[Cassiodorus]] (n. 490–583) Italiasta ja [[Gregorius Toursilainen]] (538/9–594) Ranskasta. Yleisoppinut [[Isidorus Sevillalainen]] (n. 560–636) keräsi 'kaikki' antiikin ja oman aikansa tiedot ensyklopediaan ''Etymologiae'' (''Origines''). Myös Englannissa [[Beda Venerabilis]] (n. 673–735) tuotti kirjoituksia erilaisilta tiedonaloilta, esimerkiksi ajanlaskusta. Varhaiskeskiaikakaan ei kuitenkaan ollut pelkästään taaksepäin suuntautunutta aikaa, vaan myös jonkin verran uutta syntyi, esimerkiksi paavi [[Gregorius I|Gregorius Suuren]] mukaan nimetty [[gregoriaaninen kirkkolaulu]].

[[Tiedosto:Albrecht_Dürer_-_Emperor_Charlemagne.jpg|pienoiskuva|180px|[[Albrecht Dürer]]: Keisari Kaarle Suuri (1512)]] 

Vuoden 800 tienoilla alkanutta [[Karolinginen renessanssi|karolingista renessanssia]] voidaan pitää keskiaikaisen kirjallisuuden ensimmäisenä suurena kukoistuskautena. Sen keskuksena toimi [[Kaarle Suuri|Kaarle Suuren]] (747–814) hovi, joka veti oppineita ja kirjailijoita kaikkialta Euroopasta. Joukossa olivat [[Paulinus Aquileialainen]], [[Theodulph Orleansilainen|Theodulf Orléanslainen,]] [[Petrus Pisalainen]], [[Alkuin|Alkuin Yorkilainen]] ja historioitsijat [[Paulus Diaconus]] ja [[Einhard]]. Aikakauden merkittäviin kirjailijoihin kuuluivat myös ensyklopedisti [[Rabanus Maurus]] ja kreikantaidoillaan loistanut [[Johannes Scotus Eriugena]]. Tyylillisesti karolinginen renessanssi merkitsi paluuta varhaiskristilliseen, kirkkoisien käyttämään latinaan. Jotta kieli voitaisiin "puhdistaa" myöhemmistä vaikutteista ja palauttaa tähän tilaan, luotiin monia kielioppeja ja oikeinkirjoitusoppaita (esimerkiksi Alkuinin ''Orthographia''). Toisin kuin aiemmissa kielen puhdistusyrityksissä, tällä kertaa tyyli-ihanteena ei siis ollut Cicero. Silti päätös merkitsi latinan kehityksen lopullista irtaantumista kansankielten luonnollisesta kehityksestä.

Karolingisen renessanssin vaikutuksesta muutamat [[Benediktiinit|benediktiiniluostarit]] nousivat vaikutusvaltaisiksi kirjallisuuden keskuksiksi. Esimerkiksi Rabanus Maurus oli saanut oppinsa [[Fulda]]n luostarissa. Erityisten kuuluisa on [[St. Gallenin luostari|Sankt Gallenin luostari]], jossa vaikuttivat useat kirjailijat,{{Lähde}} kuten [[Ekkehart I]], joka noin vuonna 930 laati ''[[Waltharius]]''-eepoksen,<ref name= tietosk>[https://runeberg.org/tieto/10/0310.html Waltharius,] Tietosanakirja. Osa 10, palsta 588. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1919</ref> ja [[Notker Balbulus]] (n. 840–912), joka kehitti huomattavasti [[Sekvenssi (liturgia)|sekvenssirunoutta]] eli liturgisia kuorolauluja. Ne erosivat tavallisista hymneistä siten, että melodia vaihteli säkeistöpareittain eikä siis jokaista säkeistöä laulettu samalla melodialla.

=== Sydän- ja myöhäiskeskiaika ===
[[Tiedosto:Saint Thomas Aquinas.jpg|pienoiskuva|left|180px|[[Tuomas Akvinolainen]]]]

[[Keskiajan yliopisto|Yliopistolaitoksen]] synnyttyä 1100-luvulla kirjallisen toiminnan painopiste siirtyi pitkälti sinne, samalla kun hovi sekä luostari- ja katedraalikoulut menettivät tässä suhteessa merkitystään. Latinankielisessä kirjallisuudessa ehkä merkittävimmässä asemassa oli nyt teologinen, etenkin [[Skolastiikka|skolastinen]] kirjallisuus. Kuuluisia teoksia kirjoittivat muun muassa skolastisen metodin perustajiin kuulunut [[Pierre Abélard|Abaelardus]] (1079–1142), uskonnon ja tieteen rinnakkaiseloa korostanut [[Albert Suuri|Albertus Magnus]] (n. 1200–1280) ja ennen kaikkea [[Tuomas Akvinolainen]] (n. 1225–1274), jonka ''[[Summa theologiae]]'' pyrkii olemaan yhteenveto kaikista olemassa olevista teologisista ja filosofisista kysymyksistä. Muista tieteenaloista mainittakoon kirkollisen oikeuden "isänä" pidetyn [[Gratianus (munkki)|Gratianuksen]] (k. ennen 1160) tuotanto.

Historiankirjoituksen saralta voidaan mainita myös joitakin Pohjoismaiden kannalta kiinnostavia kirjailijoita: [[Adam Bremeniläinen]] (n. 1040–1085) kertoo muun muassa Skandinaviaan suuntautuneesta lähetystyöstä, ja [[Saxo Grammaticus]] (n. 1150–1220) esittelee teoksessaan ''Gesta Danorum'' Tanskan historiaa. Enemmän fiktiivisiä aineksia sisältävää historiallista kertomakirjallisuutta edustaa muun muassa 1200-luvun Englannissa syntynyt ''Gesta Romanorum'', joka oli eräänlainen saarnojen aihevarasto.<ref>Kallela & Paananen & Palmén 1999, 154–155.</ref>

Aikakauden ilmapiiriin vaikuttivat myös [[Arabit|arabeilta]] ja [[persia]]laisilta tulleet vaikutteet: monet antiikin auktorien teokset, jotka olivat hävinneet Euroopasta mutta säilyneet islamilaisessa maailmassa, tulivat nyt uudestaan tunnetuiksi. Myös islamilaisilla filosofeilla, kuten [[Avicenna]]lla (Ibn Sina, n. 980–1037) ja [[Averroës]]illa (Ibn Rushd, 1126–1198) oli merkittävä vaikutus eurooppalaiseen ajatteluun. 1100-luvulla Espanjassa tuotettiin ensimmäinen [[Koraani]]n latinankielinen käännös.<ref name="Brockhaus"/>

[[Tiedosto:CarminaBurana wheel.jpg|pienoiskuva|180px|Sivu ''Carmina Burana'' -käsikirjoituksesta]]

Kristillinen runous kukoisti edelleen, esimerkiksi 1200-luvuilla syntyivät tunnetut sekvenssit ''Dies irae'' ja ''Stabat mater''. Myös maallista runoutta sepitettiin runsaasti. Keskiajan maallinen runous tunnetaan parhaiten [[baijeri]]laisen [[Benediktbeuren]]in luostarista peräisin olevasta, 1200-luvulle ajoittuvasta käsikirjoituksesta ''[[Carmina Burana]]''. Se on koottu osittain huomattavasti vanhemmista lähteistä ja sisältää muun muassa moraalisia, satiirisia, rakkaus- ja juomalauluja. Siihen on koottu myös runoja, joita ovat tuottaneet niin sanotut [[Vaganttirunous|vagantit]] eli kiertelevät runoilijat. Kuuluisimpiin vaganttirunoilijoihin kuului [[Archipoeta]] ("Arkkirunoilija"), jonka oikeaa nimeä ei tunneta (hän syntyi Saksassa n. 1130–1140).<ref>Vaganteista ks. Kallela & Paananen & Palmén 1999, 156–157.</ref>

Myöhäiskeskiajalla (1200–1400-luvut) kansankielisen kirjallisuuden merkitys kasvoi ja latinankielinen kirjallisuus painottui yhä enemmän tieteellisiin ja kirkollisiin yhteyksiin. Samaan aikaan latina kuitenkin jatkoi maantieteellistä leviämistään saavuttaen myös esimerkiksi Suomen. Niinpä ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, ''[[Missale Aboense]]'' (1488), oli latinankielinen.

== Uuden ajan latinankielinen kirjallisuus (noin 1500–) ==

Uudella ajalla latinan merkitys väheni hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Tähän vaikuttivat monet eri seikat, muun muassa [[Kirjapainotaito|kirjapainotaidon]] keksiminen 1400-luvulla. Ennen tätä mullistusta kaikki kirjat oli kopioitava käsin, mikä teki niistä kalliita ja harvinaisia. Siksi kirjallisuuden harrastus oli pitkälti rajoittunut pieneen eliittiin, joka oli joka tapauksessa latinantaitoista. Kun kirjapainotaito oli mahdollistanut kirjallisuuden levittämisen laajojen kansanjoukkojen pariin, latinan käyttö alkoi näyttää ongelmalliselta. Latinan korvaamista kansankielillä edistivät myöhemmin monet muutkin seikat, kuten jumalanpalvelusten kielen vaihtuminen [[Uskonpuhdistus|uskonpuhdistuksessa]], yleisen koululaitoksen leviäminen [[Valistusaika|valistuksen]] aikakaudella sekä [[kansallisvaltio]]-aatteen synty 1800-luvulla.

[[Tiedosto:HolbeinErasmusFollymarginalia.jpg|pienoiskuva|left|180px|[[Erasmus Rotterdamilainen|Erasmuksen]] omistama kappale ''[[Tyhmyyden ylistys|Tyhmyyden ylistyksestä]]''. Marginaalissa näkyy [[Hans Holbein nuorempi|Hans Holbein nuoremman]] piirros Tyhmästä.]]

Uudella ajalla latina myös muuttui entistäkin selvemmin elävästä, luonnollisesti kehittyvästä kielestä keinotekoiseksi taidekieleksi. [[Renessanssi]]lle tunnusomainen antiikin kulttuurin ihailu oli vaikuttanut siihen, että niin sanotun [[uuslatina]]n perustaksi tuli taas Ciceron ja Caesarin edustama klassinen latina – ei se "elävä" latina, jota yliopistoissa ja kirkossa käytettiin. Uuslatinan edelläkävijöinä olivat toimineet jo [[Dante Alighieri|Dante]] (1265–1321), [[Francesco Petrarca|Petrarca]] (1304–1374) ja [[Giovanni Boccaccio|Boccaccio]] (1313–1375).  Muita uuslatinaa edustaneita renessanssihumanisteja olivat esimerkiksi [[Marsilio Ficino]] (1433–1499), [[Giovanni Pico della Mirandola]] (1463–1494) ja [[Lorenzo Valla]] (1406–1457). Uuslatinan tärkeimmäksi hahmoksi nousi kuitenkin [[Erasmus Rotterdamilainen]] (1466–1536), jonka klassisoiva tyyli vaikutti suuntaa antavasti myöhempään kehitykseen. Kaikkia uusi tyyli-ihanne ei tosin miellyttänyt: skolastikot eivät katsoneet voivansa luopua keskiajalla syntyneistä uudissanoista ja ilmaisutavasta. Humanistien ja skolastikkojen välisiä kielikiistoja valaisee hauskasti vuosina 1515–1517 ilmestynyt kirjekokoelma ''[[Epistulae obscurorum virorum]]'' (”Hämäräin miesten kirjeitä”), jossa humanistit parodioivat skolastikkojen "turmeltunutta kyökkilatinaa".<ref>Kallela & Paananen & Palmén 1999, 175.</ref> Uusi tyyli-ihanne vaikutti myös siten, että latinan hyvä hallitseminen oli muuttunut entistäkin vaikeammaksi, mikä omalta osaltaan edisti yhä useamman halua siirtyä kansankieleen.

Uuslatina kuitenkin syrjäytti pian keskiajan latinan koko Euroopassa ja kaikissa kirjallisuudenlajeissa. Asiaproosan alalta voidaan mainita Erasmuksen englantilainen ystävä [[Thomas More]], jonka 1515 kirjoittamasta teoksesta ''De Optimo Reipublicae Statu deque Nova Insula Utopia'' on saanut alkunsa sana [[utopia]]. Uuslatinalaista proosaa tuottivat myös esimerkiksi espanjalainen [[Juan Luis Vives]] (1492–1540) ja saksalainen [[Johannes Trithemius]] (1462–1516). Runouden alalla esimerkiksi italialainen [[Baptista Mantuanus]] (1447–1516) kirjoitti perinteisiä paimenrunoja, samalla kun hänen maanmiehensä [[Jacopo Sannazaro]] (1458–1530) korvasi paimenidyllin Napolinlahden kalastajamiljööllä. Hollantilaista [[Johannes Secundus]]ta (1511–1536) pidetään eroottisen runouden mestarina. Tunnettuja ovat myös saksalainen, tilapäisrunoja kirjoittanut [[Helius Eobanus Hessus]] (1488–1540) ja englantilainen epigrammien kirjoittaja [[John Owen]] (n. 1564–1622). Ranskalainen [[René Rapin]] (1621–1687) kirjoitti opetusrunon puutarhanhoidosta. Myös esimerkiksi [[John Milton]] (1608–1674) kirjoitti latinankielisiä runoja. On kuitenkin huomattava, että monet näistä kirjailijoista käyttivät latinaa vain oman kielensä ohella, ei ainoana tai välttämättä edes tärkeimpänä kielenä; suurin osa uuden ajan kuuluisimmista teoksista onkin kirjoitettu aivan muilla kielillä kuin latinaksi. Kaunokirjallisuuden kielenä latina menetti – jo myöhäiskeskiajalla heikentyneen – asemansa ennen pitkää kokonaan.

[[Tiedosto:Methodus_inveniendi_-_Leonhard_Euler_-_1744.jpg|pienoiskuva|180px|Matemaatikko [[Leonhard Euler]]in ''Methodus inveniendi lineas curvas'' -teoksen kansisivu vuodelta 1744.]]

Pisimpään, osittain jopa 1800-luvulle asti, latina onnistui säilyttämään merkityksensä tieteellisen kirjallisuuden saralla, sillä tämä kirjallisuus oli joka tapauksessa suunnattu vain älymystölle, jonka edelleen oletettiin osaavan latinaa. Myös luonnontieteilijät pysyivät pitkään latinassa ja monet kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista tieteellisistä teoksista kirjoitettiin latinaksi, esimerkiksi [[Isaac Newton]]in ''[[Philosophiae Naturalis Principia Mathematica]]'' ("Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet", 1687) ja [[Carl von Linné]]n ''Systema naturae'' ("Luonnon järjestelmästä", 1735). Suomessa tilanne oli sama kuin muuallakin Euroopassa. Niinpä 1700-luvun merkittävin suomalaishumanisti, [[Henrik Gabriel Porthan]], käytti luonnollisesti latinaa (mm. ''De poesi Fennica'', "Suomalaisesta runoudesta", 1766–1778). Varsinkin akateemisten lopputöiden kielenä latina säilyi kauan. Mainitsemisen arvoisia, myöhäisiä esimerkkejä Suomessa kirjoitetuista latinankielisistä väitöskirjoista ovat [[Elias Lönnrot]]in ''De Väinämöine, priscorum Fennorum numine'' ("Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta", 1827) ja [[J. V. Snellman]]in ''Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura'' ("Akateeminen väitöskirja [[Georg Wilhelm Friedrich Hegel|Hegelin]] järjestelmän absolutismin puolustamiseksi", 1835).

Nykyään latinan käyttö on harvinaista jopa latinaa taitavien antiikin ja keskiajan tutkijoiden keskuudessa. Sikäli kuin latinaa käytetään, tarkoitus on lähinnä kielen ja perinteen säilyttäminen hengissä, ei niinkään ymmärretyksi tuleminen. Latina on siis muuttunut apuvälineestä itsetarkoitukseksi. Latinaa käytettäneen eniten katolisen kirkon keskuudessa. Uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää merkittävissä määrin synny, mutta kaikesta huolimatta kirjallisuutta käännetään edelleen jonkin verran latinaksi; esimerkkinä voidaan mainita [[Tuomo Pekkanen|Tuomo Pekkasen]] [[Kalevala]]-käännös vuodelta 1986. Myös [[Nalle Puh]]ia ja [[Asterix]]ia on käännetty latinaksi.

== Katso myös ==
*[[Academia Latinitati Fovendae]]
*[[Acta diurna]]
*[[Antiikin Kreikan kirjallisuus]]
*[[Latinan historia]]

== Lähteet ==
*[http://search.eb.com/eb/article-9106471 Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "Latin Literature"]. Luettu 8.1.2007.
*{{Kirjaviite | Tekijä=[[Paavo Castrén]] & Leena Pietilä-Castrén | Nimeke=Antiikin käsikirja | Julkaisija=Helsinki: Otava | Vuosi=2000 | Tunniste=ISBN 951-1-12387-4}}
*{{Kirjaviite | Tekijä=Sirkka Heiskanen-Mäkelä | Nimeke=Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan | Julkaisija=Helsinki: Gaudeamus | Vuosi=1989 | Tunniste=ISBN 951-662-472-3}}
*{{Kirjaviite | Tekijä=Maija-Leena Kallela & Unto Paananen & Erkki Palmén | Nimeke=Ad fontes III: Tekstit ja kulttuuritausta | Julkaisija=Opetushallitus | Vuosi=1999 | Tunniste=ISBN 951-719-463-3}}
*Teivas Oksala, "Rooman kirjallisuus", sivut 113–179 teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä=Maarit Kaimio, Teivas Oksala, H. K. Riikonen | Nimeke=Antiikin kirjallisuus ja sen perintö | Vuosi=1998 | Julkaisija=Helsinki: Yliopistopaino | Tunniste=ISBN 951-570-389-1}}
*Heinz Erich Stiene & Jürgen Stohlmann (2002), "Mittellateinische Literatur des Mittelalters", ''[[Brockhaus Enzyklopädie|Der Brockhaus]] in Text und Bild 2002'', Bibliographisches Institut & F.A. Brockhaus AG, ISBN 3-411-70675-9.
*Heinz Erich Stiene (2002), "Neulateinische Literatur: Vom Weltmeer zum Rinnsal", ''Der Brockhaus in Text und Bild 2002'', Bibliographisches Institut & F.A. Brockhaus AG, ISBN 3-411-70675-9.

=== Viitteet ===
{{viitteet|sarakkeet}}

== Aiheesta muualla ==
*[http://www.thelatinlibrary.com/ The Latin Library] <small>(laaja valikoima latinankielistä kirjallisuutta)</small>
*[http://www.forumromanum.org/literature/index.html Corpus Scriptorum Latinorum] <small>(latinankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja erikielisinä käännöksinä)</small>
*[http://www.perseus.tufts.edu/cache/perscoll_Greco-Roman.html The Perseus Digital Library, Greek and Roman Materials] <small>(latinan- ja kreikankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja englanniksi käännettynä, lisäksi paljon oheismateriaalia)</small>
*[http://www.fh-augsburg.de/~harsch/a_index.html Bibliotheca Augustana] <small>(latinan- ja muunkielistä kirjallisuutta)</small>
*[http://clt.brepolis.net/clt/start.asp?sOwner=menu Brepolis Library of Latin Texts] {{Wayback|1=http://clt.brepolis.net/clt/start.asp?sOwner=menu |päiväys=20070629025132 }} <small>(maksullinen)</small>

[[Luokka:Latinankielinen kirjallisuus|*]]
[[Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit]]