VHS

Video Home System (lyh. VHS) on JVC:n kehittämä tallentavien ja toistavien videonauhurilaitteiden tallennusmuodon standardi. Se julkistettiin vuonna 1976. Osa sen keskeisistä tekniikoista on lisensoitu Sonylta – kilpailevan formaatin, Betamaxin kehittäjältä.

VHS
VHS-kasetteja
Tyyppi	magneettinauha
Kehittäjä	JVC
Käyttötarkoitus	videokuvan ja äänen tallennus ja toisto
Infobox OK

TDK-merkkinen VHS-kasetti ja pahvinen säilytyskotelo

VHS-kasetti

Funai valmisti viimeiset VHS-nauhurit heinäkuussa 2016. JVC oli ilmoittanut lopettavansa VHS-nauhureiden valmistuksen jo 2008. Videonauhureiden tilalle tulivat vuodesta 1997 alkaen Sonyn kehittämät DVD-levyt. DVD-levystä kehitettiin sekä kaksipuolinen että kaksikerroksinen versio, ja lopulta sitä enemmän tallentava Blu-ray.

Historia

VHS-järjestelmä voitti kuluttajien suosiossa samankaltaiseen magneettinauhatekniikkaan perustuvat Betamax- ja Video 2000 -formaatit. Betamaxin kannattajat väittivät kuvanlaatua paremmaksi ja Betamax-kasetti oli kooltaan pienempi. VHS:n ansiona oli muun muassa pidempi tallennusaika, aluksi 120 minuuttia ja myöhemmin 240 minuuttia. VHS-nauhurit olivat myös edullisempia. Myöhemmin myyntivideon suosion kasvu vuokravideon kustannuksella avasi tietä kuvanlaadultaan paremmalle DVD-levylle, vaikka kotitallennus levyille ei ollutkaan aluksi mahdollista.

2000-luvun alussa tallentavan DVD-videon, digitaalivideon ja kiintolevytallentimien yleistyminen oli lopullisesti syrjäyttämässä mekaaniselta käyttöiältään, käytettävyydeltään ja kuvanlaadultaan selvästi heikomman VHS-formaatin. Vuonna 2006 useimmat merkittävät elokuvien julkaisijat olivat lopettaneet tuotteidensa VHS-jakelun. Lokakuussa 2008 JVC ilmoitti viimeisenä lopettavansa yksinomaan VHS-formaattia käyttävien nauhureiden valmistamisen. 2010-luvulla videot alkoivat siirtyä verkkoon ja siirrettävänä tallennusmuotona yleisimmäksi on muodostumassa Flash-muistiin perustuvat muistitikut. Myös videokamerat ja älypuhelimien tallentavat Flash-muistipiireille.

Koska VHS-nauhat voivat hapristua katselukelvottomiksi jo muutamassa vuosikymmenessä, on 2000-luvulla suositeltu digitoimaan VHS-nauhoille kuvattuja kotivideoita mikäli haluaa materiaalien olevan katsottavissa myös tulevaisuudessa.

Tekniikka

VHS-järjestelmän videokaseteissa käytetään 1/2 tuuman (12,7 mm) levyistä magneettinauhaa ja nauhanopeus PAL-televisiojärjestelmässä on 2,34 cm/s. Suurin tallennusaika on neljä tuntia E-240-kasetilla, mutta eräissä Basfin kaseteissa siihen on lisätty vielä 20 minuuttia, jolloin tulee E-260. Myös joitain E300-kasetteja oli kaupan, mutta niiden nauha oli erittäin ohutta, katkesi herkästi, eikä toiminut kaikissa nauhureissa muutenkaan luotettavasti. VHS-kasettien yhteydessä käytetyssä yleisessä E-merkinnässä viitataan kirjaimen jälkeen olevalla luvulla suoraan kasetin tallennusaikaan minuuteissa käytettävästä televisiojärjestelmästä riippuen. NTSC-järjestelmässä nauhan kulkunopeus on PAL-järjestelmää hieman suurempi, joten tätä televisiojärjestelmää käyttäviin maihin myytävien tyhjien kasettien tallennusaika on PAL-järjestelmässä jonkin verran kasetin kuoressa ilmoitettua pidempi.

VHS-järjestelmän nauhamekanismissa käytetään muista videokasettinauhureista poikkeavaa M-pujotusta, jossa nauha kiertää halkaisijaltaan 62 millimetrin kuvarummun ympäri noin 180 asteen verran. Samaa M-pujotusta käytettiin myös Panasonicin ammattikäyttöön toteuttamassa M-formaatin videonauhureissa. Kannettaviin kameranauhureihin toteutettiin laitteistokoon pienentämiseksi noin kolmasosan verran pienempi kuvarumpu, jonka ympäri nauha kiertää lähes täyden kierroksen. Pienempiä, kämmennellä pidettäviä kameranauhureita varten kehitettiin erillinen VHS-C-kasetti, jonka tallennusaika on enimmillään vain 60 minuuttia. Pienempää C-mallin kasettia voidaan käyttää pöytänauhureissa erillisellä kasettisovittimella.

Aikaisemmin ääniraitojen hitaasta nauhanopeudesta johtuvaa nauhakohinaa vähennettiin joissakin nauhurimalleissa Dolby-kohinasuodatuksella. Myöhemmin äänen laadukkaaseen toistoon käytettiin videoraitojen sekaan tallennettavia ääniraitoja ja menetelmää nimitettiin HiFi-äänentoistoksi. Tämä tekniikka oli saatavilla hieman ennen kuin CD alkoi yleistyä Suomessa, ja sellaista nauhuria saatettiin käyttää perinteisen analogisen magneettinauhurin korvaajana. Yhtenäinen nauhoitusaika normaalinopeudella oli jopa 5 tuntia (harvinaisella E300-kasetilla) ja äänenlaatu ei kärsinyt järjestelmän mahdollistamasta puolinopeudestakaan.

Järjestelmän kehityksen kuluessa heikkoa videokuvanlaatua yritettiin parannella HQ-kuvanparannustekniikalla, jossa taajuusvasteeltaan alhaista videosignaalia korostettiin suurempien taajuuksien osalta. Tämä ei käytännössä terävöittänyt videokuvaa kovinkaan mainittavasti ja se toi usein kuvaan mukaan häiritsevästi käytetystä nauhalaadusta riippuvaisen videokohinan, joka näkyy videokuvassa rakeisuutena. Ainoastaan hyvälaatuisten, erityisesti Hifi-käyttöön suunnattujen, nauhakasettien käyttö vähensi videokuvassa esiintyvää nauhakohinaa, mikä ei kuitenkaan korjannut VHS-järjestelmän jo valmiiksi heikkoa videokuvan laatua terävämmäksi.

VHS-kasettia on myös käytetty digitaaliseen äänentallennukseen esimerkiksi ADAT-laitteessa. Samoin oli kaupan järjestelmiä jotka käyttivät tavallista videonauhuria tietokoneen tietojen varmuuskopiointiin.

Katso myös

• S-VHS
• D-VHS
• W-VHS
• VHS-C
• ED-Beta
• Betamax
• Video 2000
• Video CD
• MiniDV eli Digital Video
• VCR
• CVC
• Videoiden digitalisointi

Lähteet

• Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). (Suom. Veli-Pekka Ketola) Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4 Suomi

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta VHS Wikimedia Commonsissa