Wikipedia

Porkkalan palautus

Neuvostoliiton Suomelle tekemä alueluovutus 1955

Porkkalan palautus oli Neuvostoliiton Suomelle vuonna 1956 tekemä alueluovutus, jossa palautettiin Suomen toisen maailmansodan rauhanehdoissa vuokraama Porkkalan vuokra-alue.

Moskovan vierailu syyskuussa 1955

muokkaa
 
Suomalaissotilaat palaamassa Porkkalaan.

Nikita Hruštšovin tultua Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 1953 Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen Suomelle kansainväliseen politiikkaan liittyen käyttäen sitä lännelle esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Myös ohjustekniikan nopean kehityksen mahdollistama pinta-alusten torjunta oli jo vähentänyt kiinteän rannikkotykistön merkitystä meripuolustuksessa. Neuvostoliiton johto harkitsi alueen palauttamista jo vuoden 1955 kevättalvella.[1] Julkisuuteen tieto tuli kuitenkin vasta, kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat virallisesti sopineet asiasta Moskovassa Paasikiven valtiovierailun aikana 19. syyskuuta 1955, jolloin samalla YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella. Vielä pari kuukautta aiemmin, heinäkuun lopulla, jolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Eero Wuori oli tiedustellut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Viktor Lebedevin kantaa Porkkalan palautuksesta liikkuneisiin huhuihin, Lebedev oli vastannut Porkkalan olevan ”välttämätön Leningradin puolustukselle ja harmiton Suomelle”.[2] Palautus toteutui 26. tammikuuta 1956, joidenkin näkemysten mukaan ”sopivasti” presidentinvaalien alla.[3] Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka.[4]

Presidentti J. K. Paasikivi piti 22. syyskuuta 1955 radiopuheen, jossa hän totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt.”[5] Eduskunta ratifioi Porkkalan vuokra-alueen palautuksen ja YYA-sopimuksen voimassaoloajan jatkamisen 4. lokakuuta 1955.[6] Hallitus asetti lokakuun lopulla 1955 professori Veli Merikosken johtaman komitean selvittämään Porkkalan palautuksesta aiheutuvia omaisuusjärjestelyjä. Ensimmäinen ikkunaluukuton juna kulki Porkkalan halki 21. joulukuuta 1955.[7]

Palautusvalmistelut

muokkaa

Sopimuksen syntymisen jälkeen käynnistyi palautuksen suunnittelu. Suomen puolen vastaanottovalmisteluja haittasi epätietoisuus tarkasta palautusajankohdasta ja -tavasta. Palautuksen oli mahdollista ajoittua joko avovesikaudelle tai aikaan, jolloin meri oli jäässä. Ei ollut myöskään varmaa, palautettaisiinko Porkkala yhtenä kokonaisuutena vai osa kerrallaan.[8]

Palautusta odoteltaessa vuokralaiselle luovutetuista rannikkotykistön linnakkeista laadittiin luettelot rakennuksien ja laitteiden osalta sekä varattiin vastaavat linnakekartat. Alueiden vastaanottoon osoitetut joukot saivat marraskuussa 1955 käskyn Porkkalan alueen tulokatselmuksesta ja vastaanotosta. Valmistelut tulokatselmusta ja vastaanottoa varten saatettiin valmiiksi 9. marraskuuta mennessä.[8]

Porkkalan alueiden vastaanotosta vastasi ”Puolustuslaitoksen Porkkalan vastaanotto-osasto” komentajanaan eversti A. Koskimaa. Vastaanotto-osasto koostui esikunnasta, Jorvaksen-, Kirkkonummen-, Siuntion- ja Degerbyn komppanioista, lentokenttien vastaanottoelimestä, reservikomppaniasta ja saariston alueen vastaanotto-osastosta (SaarVOs).[8]

Neuvostoliiton toimet alueella ennen palautusta

muokkaa

Neuvostoliitto oli 1950-luvun alkupuolella nostanut Porkkalan tukikohdan statusta ja investoinut voimakkaasti sen kehittämiseen ja kantalinnoittamiseen. Hilan Korsumäkeen oli vuodesta 1952 rakennettu kallion sisälle louhittuun luolaan ”Hirvi”-nimistä uutta salaista komentokeskusta, josta samoin kuin muista uusista rakennelmista piti vuonna 1954 annettujen ohjeiden mukaan tehdä ydiniskun kestäviä. Rakennustyöt kuitenkin keskeytettiin kesällä 1955, kun tuli tieto, että Neuvostoliitto aikoi luopua koko tukikohdasta. Porkkalan vanhoja rannikkotykkejä sen sijaan ei uusittu, ja 1950-luvun puolivälissä ne olivat jo huonokuntoisia ja vanhentuneita.[9]

Porkkala oli ollut alun alkaen Neuvostoliitolle kallis, pieni ja vaikeasti huollettava tukikohta. Vuokra-ajan loppua kohti alueella alkoi ilmetä heitteillejätön piirteitä. Kurinpito-ongelmia ja toimettomuutta esiintyi.[3] Vuokra-alueella oli ollut havaittavissa evakuointivalmistelujen merkkejä vuoden 1955 kuluessa muun muassa räjähdysten muodossa.[8] Vuokralainen räjäytti esimerkiksi ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi”[10] tituleeratun Mäkiluodon järeän tykkitornin[8] 26. lokakuuta 1955,[11] mitä seurasi joulukuussa raskaan tulenjohtotornin räjäytys.[8] Järeiden tykkien jäännökset kuljetettiin metalliromuna Tallinnaan teollisuuden raaka-aineeksi.[11]

Myös hautausmaita oli tuhottu ja hautakiviä pirstottu. Näistä Neuvostoliitto kyllä maksoi runsaan korvauksen ja vahingot korjattiin, koska läntisiin lehtiin levinneet kuvat uhkasivat romuttaa ainakin osittain sen poliittisen hyödyn, joka palautuksen aikaistamisella oli saatu.[12] Asia sivuutettiin lopulta virallisella tasolla ”joidenkin juopuneiden sotilaiden omavaltaisuutena”. Vaikka Porkkalan palautuksella oli Suomelle sekä poliittisesti että henkisesti erittäin suuri merkitys, Neuvostoliittoon epäluuloisesti suhtautuneissa länsimaissa se leimattiin vain neuvostojohdon halpahintaiseksi propagandatempuksi, koska Porkkala oli menettänyt alkuperäisen strategisen merkityksensä ja Moskova piti samaan aikaan Itä-Euroopan kansandemokratioita tiukassa otteessaan.[13]

Porkkala siirtyy Suomelle

muokkaa

Ensimmäinen ikkunaluukuton juna kulki Porkkalan halki 21. joulukuuta 1955.[14] Tukikohdan komentaja, kenraaliluutnantti Sergei Kabanov esitteli Porkkalaa Suomen pääministeri Urho Kekkoselle ja tämän seurueelle 24. tammikuuta 1956. Kaksi päivää myöhemmin Kabanov lakkautti tukikohdan ja luovutti sen suomalaisille.[15] Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 26. tammikuuta Suomen puolelta pääministeri Kekkonen ja ulkoministeri Johannes Virolainen sekä Neuvostoliiton puolelta varapääministeri Mihail Pervuhin ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Saman päivän aikana rajapuomi nousi Espoonlahden sillalla ja suomalaiset sotilaat marssivat Porkkalaan. Seuraavana päivänä neuvostoliittolaiset järjestivät suomalaisille ja ulkomaisille tiedotusvälineiden edustajille kiertoajelun Porkkalassa.[16] Porkkalasta lähes 12 vuotta aikaisemmin lähtemään joutuneet asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen 4. helmikuuta 1956.[17]

Eri tahojen näkemyksiä palautuksesta

muokkaa
 
Karin pilapiirros Porkkalan vuokra-alueen palautuksen 10-vuotis­juhlinnasta. Piirroksen julkaisun jälkeen ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui Helsingin Sanomien silloisen päätoimittajan Teo Mertasen puhutteluun ja esitti tälle voimakkaan paheksuntansa.[18]

Maalaisliiton pää-äänenkannattaja Maakansa luonnehti tuoreeltaan lupausta Porkkalan palautuksesta ”Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitoksi” – kyseinen Suomen sodanjälkeistä, kylmän sodan ajan puolueettomuuspolitiikkaa kuvannut ja etenkin Maalaisliitto-Keskustapuolueen niin sanotun K-linjan ja vuonna 1958 perustetun Paasikivi-seuran viljelemä käsite esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti juuri tässä yhteydessä.[19] Toisaalta Urho Kekkosen poliittiset vastustajat ja muiden muassa Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä, Kekkoseen kriittisesti suhtautunut Kari Suomalainen katsoivat Kekkosen kaapanneen itselleen poliittisen hyödyn Porkkalan palautuksesta varmistaakseen valintansa uudeksi tasavallan presidentiksi. Suomalainen epäili Kekkosen pyrkivän käyttämään Porkkalaa keppihevosenaan saadakseen myös Karjalan palautetuksi ja tästäkin kaikki pisteet itselleen.[20] Maakansa julkaisikin tammikuun alussa 1956 piirroksen ”Urhon soitto”, jossa Väinämöisen hahmossa esitetty Kekkonen soitteli Suomelle ”takaisin poloisen Porkkalan. ehkä kauniin Karjalankin”. Lehti kirjoitti vielä kolme päivää myöhemmin, että Kekkosen valinta presidentiksi antaisi parhaat takeet mahdollisuuksille itärajan tarkistamiseen.[21]

Silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen vähätteli eräässä puheessaan Porkkalan palautusta, koska Karjalankannasta ei saatu takaisin. Presidentti J. K. Paasikivi ripitti Simosta ankarin sanoin ja päätti saarnansa: ”Ehkä herra Simonen menee itse Moskovaan ja ottaa yhden amerikkalaisen sotilaan mukaansa.”'[22] Simonen selitti myöhemmin halunneensa puheellaan esittää vastalauseen eduskunnan syrjäyttämisestä näin tärkeässä asiassa ja Maalaisliiton pyrkimyksestä omia Porkkalan palautus kokonaan omaksi ansiokseen.[23]

Ulkopolitiikkaan piirroksillaan ärhäkästi kantaa ottanut ja ”tuhman pojan” maineen saanut Kari Suomalainen palasi aiheeseen vuonna 1966, jolloin vietettiin Porkkalan palautuksen kymmenvuotisjuhlaa, piirroksellaan Satu porkkanasta. Neuvostoliittolaiset kantelivat piirroksesta silloiselle ulkoministerille Ahti Karjalaiselle, joka kutsui Helsingin Sanomien päätoimittajan Teo Mertasen nuhdeltavakseen.[24]

Korvaukset ja kiinteistöjen palautus

muokkaa
 
Palautuksen muistoksi julkaistu posti­merkki, jonka pääaiheena on vuokra-alueeseen kuulunut Rönnskärin majakka.

Kun alue luovutettiin Neuvostoliitolle, sen maanomistajille suoritettiin Suomen valtion varoista toisen korvauslain mukaisia korvauksia samoin kuin luovutetun Karjalan kiinteistöistäkin.[25] Heillä oli myös maanhankintalain nojalla oikeus hankkia menettämiensä kiinteistöjen tilalle uudet kiinteistöt, pääasiassa Länsi-Uudeltamaalta.[25]

Kun alue palautettiin Suomelle, säädettiin alueen kiinteistöjä koskeva erityinen Porkkalan palautuslaki. Sen mukaan alueen kiinteistöt palautettiin entisille omistajilleen edellyttäen, että nämä maksoivat toisen korvauslain mukaan saamansa korvaukset takaisin valtiolle.[26] Jos maata vuonna 1944 omistanut henkilö ei ollut enää elossa, tämä oikeus kuului sille, joka olisi saanut sen perintönä, ellei luovutusta olisi tapahtunut. Kiinteistöt, joille ei vuoden 1963 loppuun mennessä ollut ilmaantunut omistajaa, siirtyivät valtiolle, joka huutokauppasi ne, mutta näin tapahtui vain muutamalle kiinteistölle.[26] Upinniemen alueen valtio kuitenkin pakkolunasti pian alueen palautuksen jälkeen uutta varuskuntaa varten.[27]

Puolustusvoimien pakkolunastukset

muokkaa

Puolustusvoimat näki palautuksen yhteydessä myös mahdollisuuden laajentaa alueitaan Porkkalassa. Helsingin laivastoasemalla ja Suomenlinnaan sijoitetulla moottoroidulla rannikkotykistöllä oli käytössään tuolloin varsin huonot tilat, minkä lisäksi pelättiin Porkkalaan syntyvän merkittävä rannikkopuolustuksen aukko, ellei puolustusvoimat saisi sieltä havittelemiaan alueita.[28]

Puolustusministeriö teki 12. maaliskuuta 1956 esityksen puolustusvoimille pakkolunastettavaksi kaavailuista alueista Porkkalassa. Näihin kuuluivat Båtvik-Strömsby-alue, Friggesbyn lentokenttä, Upinniemi ja sen lähialueiden saaristoa, sekä saarista Mikonkari, Järvö, Läntinen Styrskär, Rönnskär, Stora Träskö, Porsö, Vormö ja Mäkiluoto. Lisäksi vaadittiin joitakin alueita Kopparnäsistä ja Porkkalanniemeltä.[28]

Lunastukset eivät edenneet kitkatta, ne kohtasivat vastustusta etenkin Porkkalan aiemman siviiliväestön piirissä, jonka etua ajamaan perustettu Porkkalaliitto toimi lunastusten pääasiallisena vastustajana. Liitto sai vahvaa tukea etenkin ruotsinkieliseltä lehdistöltä.[28]

Porkkalan alueiden lunastukseen liittynyt periaatepäätös tehtiin varsin nopeasti hallituksessa, mutta lopullisen päätös saatiin aikaiseksi vasta 9. elokuuta. Jossain määrin yleisen painostuksen seurauksena puolustusvoimat oli joutunut luopumaan aluevaatimuksistaan seuraavissa kohteissa: Båtvik-Strömsbyn alue, Friggesbyn lentokenttä, Järvön saaret pääsaarta lukuun ottamatta, sekä yksittäisistä saarista Mikonkari, Stora Träskö, Vormö, Rönnskär ja Läntinen Styrskär.[28]

Keskustelu pakkolunastuksista jatkui vielä pitkään niiden toteutuspäätöksen jälkeen, minkä lisäksi lopullinen pakkolunastuspäätös johti osittaiseen hallituskriisiin, kun Ruotsalainen kansanpuolue erosi hallituksesta.[28]

Porkkalan alueiden hallintokiistat ja puolustusvoimien organisaatiomuutokset vaikeuttivat alueen puolustusjärjestelyjen suunnittelua. Porkkalaa varten tehtiin useita enemmän tai vähemmän vakavia suunnitelmia, joista harva toteutui. Järjestelyistä päättävä taho vaihtui usein; välillä vastuulla olivat merivoimat, välillä divisioona tai sotilaslääni Helsingissä tai Hämeenlinnassa.[28]

Porkkala-ooppera

muokkaa
 
Ulla-Kirsti Junttilan ja Timo Uralan suunnittelema Porkkalan palauttamisen muistomerkki, joka paljastettiin vuonna 2006 Espoon Kivenlahdessa[29].

Kirkkonummen oopperayhdistyksen tilaama, Annukka Aholan säveltämä ja Arto Niemisen librettoon perustuva Porkkala-ooppera kantaesitettiin 18. kesäkuuta 2006 Juhani Lamminmäen johdolla Kirkkonummella. Teoksella juhlittiin Porkkalan palautuksen 50-vuotisjuhlaa. Oopperan näki yli 5 500 ihmistä, ja se sai Kirkkonummen Vuoden 2006 kulttuuriteko -palkinnon.[30]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Enqvist, Ove: Porkkalan saariston vastaanotto vuonna 1956. Rannikon puolustaja, kesäkuu 1987, 30. vsk, nro 2/1987, s. 11–14. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 10.6.2018.
  • Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957. Helsinki: Otava, 1956.
  • Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 265.
  2. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 209. Helsinki: Otava, 1987.
  3. ↑ a b Saaristoreittiä luostarin seesteisyyteen. Töölöläinen, 2009, nro 15, s. 15.
  4. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 17.
  5. ↑ Paasikiven linja: J. K. Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944−1956, s. 192–194. Porvoo: WSOY, 1962.
  6. ↑ Mitä Missä Milloin 1957, s. 131.
  7. ↑ Mitä Missä Milloin 1957, s. 22.
  8. ↑ a b c d e f Enqvist 1987, s. 12–13.
  9. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 209–212, 323, 326.
  10. ↑ Enqvist 1987, s. 14.
  11. ↑ a b Leskinen & Silvast 2001, s. 312–313.
  12. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 229–231.
  13. ↑ Jakobson 2001, s. 190.
  14. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 22. Helsinki: Otava, 1956.
  15. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 317, 326–327.
  16. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 26.
  17. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 27.
  18. ↑ Kari Suomalainen: Maxi-Kari: piirroksia vuosilta 1951–85, s. 164. Helsinki: Otava, 1985.
  19. ↑ Suomalainen, Kari – Okker, Jaakko: Muisto Urholle: Kekkos-kuvia 25 vuoden ajalta, värssyjä sieltä ja täältä, s. 33 Helsinki: Otava, 1974.
  20. ↑ Porvali, Seppo: Kari – tasavallan hovinarri, s. 74. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1999.
  21. ↑ Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 842. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  22. ↑ Okker, Jaakko: Juho Kusti Paasikivi, valtiomies. Historian suurmiehiä, s. 438. Helsinki: Valitut Palat, 1972. ISBN 951-9078-00-2.
  23. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 407. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  24. ↑ Porvali 1999, s. 80–81.
  25. ↑ a b Nieminen & Iivonen 2009, s. 90.
  26. ↑ a b Nieminen & Iivonen 2009, s. 145–146.
  27. ↑ Nieminen & Iivonen 2009, s. 64.
  28. ↑ a b c d e f Enqvist 1981, s. 10.
  29. ↑ Junttila, Ulla-Kirsti: Porkkalan palauttamisen muistomerkki Designarkisto. Elinkeinoelämän keskusarkisto. Viitattu 6.9.2020.
  30. ↑ Joulun tähden tekijät Kirkkonummen oopperayhdistys ry. Viitattu 13.6.2016.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Porkkalan_palautus&oldid=21873416”