Mykkäelokuva

Mykkäelokuva on elokuva, jonka ääniraidalla ei ole kuvan kanssa tahdistettua puhetta tai muuta ääntä. Valtaosa ennen 1930-lukua tehdyistä elokuvista on mykkäelokuvia, koska äänielokuvan tekniikka kehittyi laajaan kaupalliseen käyttöön vasta 1920-luvun lopulla.

Kuvaus

Elokuvahistorian aikakautta ennen äänielokuvan keksimistä kutsutaan mykkäelokuvien kaudeksi. Mykkäelokuvissa on yleensä avainkohtia ja -repliikkejä selventäviä välitekstejä, niin sanottuja plansseja. Vaikka mykkäelokuvissa ei ollut tahdistettua ääniraitaa, niiden teatteriesityksen yhteydessä esitettiin yleensä elävää musiikkia pianistin tai jopa kokonaisen orkesterin voimin. Nykyään elokuvateattereissa esitettävät vanhat mykkäelokuvat ovat usein äänikopioita, joihin on lisätty musiikkiraita. Sama koskee mykkäelokuvien televisioesityksiä.

Mykkäelokuvan aikana käytettiin nitraattifilmiä, joka on hyvin tulenarkaa. Myöhemmin elokuvat kopioitiin kestävämmälle ja vähemmän tulenaralle asetaatille. Koska niin kameroita kuin projektoreitakin pyöritettiin käsin, sekä kuvaus- että esitysnopeudet vaihtelivat suuresti – 14:stä aina 26:een kuvaan sekunnissa.^[1] Nykyisin hitaammin esitettäväksi tarkoitettuja mykkäelokuvia joudutaan usein ajamaan 24:n (tai televisiossa 25:n) kuvan nopeudella, ja siksi tapahtumat niissä näyttävät nopeammilta kuin tekijät tarkoittivat^[2].

Äänen puutetta ja välitekstejä on käytetty tehokeinona vielä äänen nauhoittamisen tultua teknisesti mahdolliseksi. Kuuluisia esimerkkejä tästä ovat Chaplinin Nykyaika vuodelta 1936 ja Aki Kaurismäen Juha vuodelta 1999.^[3]

Ensimmäinen suomalainen elokuva Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla oli mykkäelokuva, joka valmistui 1904^[4].