Michael W. Young
Michael Warren Young (s. 28. maaliskuuta 1949 Miami, Florida, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen biologi, joka on tutkinut koko uransa Rockefeller-yliopistossa Drosophila-suvun kärpästen sisäistä kelloa. Hänen laboratoriossaan on löytynyt useita kronobiologisesti merkittäviä geenejä ja proteiineja. Young palkittiin työstään vuonna 2017 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnolla.
| Michael W. Young | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. maaliskuuta 1949 Miami, Florida, Yhdysvallat |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Texasin yliopisto, Austin |
| Instituutti | Rockefeller-yliopisto |
| Oppilaat | Amita Sehgal |
| Tutkimusalue | perinnöllisyystiede |
| Tunnetut työt | sisäiseen kelloon liittyvät geenit ja proteiinit |
| Palkinnot |
Louisa Gross Horwitz -palkinto (2011) Shaw-palkinto (2013)  Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (2017) |
| Aiheesta muualla | |
| www.rockefeller.edu/our-scientists/heads-of-laboratories/914-michael-w-young | |
Nuoruus ja opiskelu
muokkaaMichael Young syntyi 1949 Miamissa, mihin hänen vanhempansa olivat muuttaneet tykästyttyään häämatkallaan Floridan lämpimään säähän. Hänen isänsä vastasi Olin Corporationilla alumiiniharkkojen myynnistä Yhdysvaltain kaakkoisosissa, ja hänen äitinsä työskenteli lakitoimiston sihteerinä. Michaelin sisko Denise syntyi 1951.[1]
Young kiinnostui jo noin 12-vuotiaana biologisista kelloista, kun hän näki eksoottisen kasvin, jonka kukat aukesivat vain öisin.[2] Perhe muutti Dallasiin, kun Michael oli high schoolissa.[1]
Korkeakouluopintoja Young kävi Texasin yliopistossa, Austinissa, mistä hän sai 1971 alemman korkeakoulututkinnon biologiasta ja mistä hän valmistui 1975 filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteestä.[3]
Ura
muokkaaVäitöskirjan jälkeisen tutkimuksen Young suoritti 1975–1977 Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.[3] Hän työskenteli Dave Hognessin laboratoriossa, jossa käytettiin uutta yhdistelmä-DNA-tekniikkaa Drosophila-suvun kärpästen tutkimiseen.[1]
Young sai vuonna 1978 oman laboratorion Rockefeller-yliopistosta, missä hän aloitti assistenttina. Vuonna 1984 hänestä tuli apulaisprofessori ja vuonna 1988 professori.[1][3]
Young alkoi tutkia period-geeniä, josta hän oli kuullut jo Texasin yliopistossa tehdessään Drosophila-kärpästen geenitutkimusta. Hän onnistui vuonna 1983 löytämään geenin laboratoriossa työskennelleen postdoc-tutkijan Ted Bargiellon avustuksella.[1] Young on käytännössä koko uransa tutkinut sisäiseen kelloon vaikuttavia geenejä ja sen molekyylibiologiaa. Hänen laboratoriossaan on löytynyt useita Drosophila-kärpästen sisäiseen kelloon vaikuttavia geenejä ja proteiineja.[2]
Young on palkittu löydöksistään useilla palkinnoilla. Vuonna 2009 hän sai neurotieteen Gruber-palkinnoon, 2011 Louisa Gross Horwitz -palkinnon, 2012 Massry-palkinnon, 2013 Shaw-palkinnon sekä Wiley-palkinnon ja 2017 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto.[3] Nobelin palkinnon jakoivat hänen kanssaan Michael Rosbash ja Jeffrey C. Hall. Palkinto annettiin sisäisen kellon molekyylimekanismien löytämisestä.[4]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e Autobiography of Michael Young 22.9.2013. The Shaw Prize Foundation. Arkistoitu 10.12.2017. Viitattu 3.10.2017. (englanniksi)
- ↑ a b Michael W. Young The Gruber Foundation. Viitattu 3.10.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c d Michael W. Young, Ph.D. The Rockefeller University. Viitattu 3.10.2017. (englanniksi)
- ↑ The Nobel Prize in Physiology or Medicine 2017 Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 3.10.2017. (englanniksi)