Lähde

paikka, jossa pohjavesi virtaa maan pinnalle
Tämä artikkeli käsittelee vesilähteitä. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.

Lähde on paikka, jossa pohjavesi virtaa maan pinnalle.[1][2]

Lahnahete-niminen allikkolähde Sanginjoen kupeessa Utajärven Sanginkylässä.

Lähteen muodostuminen

muokkaa
 
Pieni hetteikkölähde Parikkalassa.

Luonnonlähteitä muodostuu kun sadevesi hakeutuu kallioperän ruhjeeseen, harjuun tai muuhun maaperän huokoiseen osaan ja kun pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tason. Lähde voi olla silmäkkeinen, niin sanottu allikkolähde, vettä tuottava tihkupinta, hetteikkö tai purolähde. Purolähde alkaa pohjaveden purkautumiskohdasta, allikkolähteessä taas pohjavesi purkautuu ensin pieneen vesialtaaseen, josta lähtee puro.

Hetteikkölähteessä vesi tihkuu maanpinnan läpi, tällainen lähde voi olla moniosainen lähteikkö. Pohjaveden yläpuolisten maakerrosten päällä olevaa vettä sanotaan orsivedeksi. Keidaskin voi olla lähde. Lähteitä purkautuu paitsi maan pinnalle, myös vesistöjen pohjalle.

Kuumat lähteet

muokkaa

Kuumat lähteet syntyvät yleensä tuliperäiseen maahan, ja niissä on erityisen paljon liuenneita mineraaleja. Halkeamien kautta pohjavettä tunkeutuu kallion syvyyksiin, josta se magman kuumentamana nousee paineella ylöspäin. Kun kuuman lähteen vesi on niin kuumaa, että se kiehuu, puhutaan geysiristä. Kuumien lähteiden yhteyteen on rakennettu terveyskylpylöitä muun muassa Islantiin ja Japaniin. Käsitys terveysvaikutuksista vaihtelee vuosisatojen myötä: muinaiset roomalaiset hakeutuivat rikkipitoisiin vesiin koska rikki tappoi bakteereita ja syöpäläisiä. Nykyisin rikkihöyryjä pidetään epäterveellisinä. Valtamerten pohjissa esiintyviä kuumia lähteitä kutsutaan mustiksi savuttajiksi.

Keinotekoiset lähteet

muokkaa

Keinolähteitä ja erityisesti koristeellisia suihkulähteitä on rakennettu kaupunkeihin veden jakelua ja koristelua varten antiikin ajoista. Roomassa monet suihkulähteet toimivat pelkästään akveduktien veden painolla. Joidenkin Rooman vanhojen talojen seinissä on pieniä akveduktien vettä pulppuavia suihkulähteitä.

Lähteet Suomessa

muokkaa

Suomen peruskarttoihin on merkitty yhteensä 22 085 lähdettä, mutta niitä on tosiasiassa paljon enemmän. Eniten lähteitä on juuri suurten korkeuserojen alueilla eli paikoissa, joissa on niin sanottuja ruhjelaaksoja. Lähteiden kasvillisuus ja ekologia ovat geologisten ominaisuuksien ohella niitä luonnehtivia seikkoja. Maan alla lähteeseen virratessaan vesi liuottaa kivistä mineraaleja, joten lähdevettä pidetään terveellisenä. Erityisen mineraalipitoista lähdevettä pullotetaan luonnon mineraalivetenä. Joistakin lähteistä on tehty kaivoja, jolloin niiden luonnontilaisuus on samalla mahdollisesti hävinnyt.

Erityisen suosittua lähdeveden käyttö Suomessa on Jyväskylässä.[3]

Erityishuomiota ansaitsevia lähteitä

muokkaa

Suomen suurimpia lähteitä ovat:

Haukkalan lähde on Jyväskylän Kortepohjassa sijaitseva lähde, jonka veden laatua säännöllisesti tarkkaillaan ja jolla usein käy kymmeniä ihmisiä päivässä hakemassa lähdevettä.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. Lähde Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 14.7.2020.
  2. Hentilä, H. & Keski-Jaskari, A.: Kauhajoen lähteet (PDF) (sivu 3) 2006. Länsi-Suomen ympäristökeskus.
  3. Maaseudun tulevaisuus 15.9.2021
  4. Heima, Timo-Pekka: Suomen suurin lähde löytyy Lapista Etelä-Suomen Sanomat. 16.5.2011 (päivitetty 15.1.2016). Mediatalo ESA. Viitattu 10.4.2016.
  5. Taipale, Kalle & Parviainen, Jouko T.: ”Sua lähde kaunis katselen”, Jokamiehen geologia, s. 74. Helsinki: Kirjayhtymä, 1995. ISBN 951-26-4046-5

Aiheesta muualla

muokkaa
  • (Suomen lähteet -numero) Vesitalous, 19.9.2014, 54. vsk, nro 4. Helsinki: Ympäristöviestintä YVT Oy. ISSN 0505-3838 Lehden verkkoversio. (pdf)
  • Lähde, Tietosanakirja osa 5
  • Lyytikäinen, Veli & Rummukainen, Helge & Luotonen, Hannu: Talousmetsien luonnonhoito. Lähteiden kunnostus (PDF) (esite) Pohjois-Karjalan ympäristökeskus ja Metsäkeskus Pohjois-Karjala. Arkistoitu 8.12.2015. Viitattu 3.12.2015.
  • Raatikainen, Mikko: Suomen lähteet. Terra, 1989, 101. vsk, nro 4, s. 329–332. Helsinki: Suomen maantieteellinen seura.